Monet asiat huomaa surutyötä tehdessä ja elämässä tärkeät asiat vasta menetettyään. Osasin varautua isäni menetykseen ja osin siksi tulin Suomeenkin. Silti sitä vasta nyt tulee todella mietittyä, mitä elämässä nyt on menetetty. Koirankasvattajanakin isälläni oli niin ihana ja tärkeä rooli elämässäni. Tajuan nyt, ettei minusta koskaan olisi tullut ansiokasta maailmalla tunnettua koirankasvattajaa ilman vanhempieni tukea. Isäni oli maailman eläinrakkain ihminen ja hän rakasti myös koiria suunnattomasti. Koirankasvattajiin ja koiraharrastajiin hän taas suhtautui todella kriittisesti. Isäni ei voinut sietää huonoa koiranpitoa tai epärehellisyyttä. Vanhemmillani oli ollut koira jo ennen syntymääni ja synnyin koiraperheeseen. Sain oman koiran jo lapsena. Isälleni oli kuitenkin jonkinmoinen kauhistus, kun koirista tuli minulle harrastus. Muuten isäni oli juuri sellainen isä, kun kaikki lapset ansaitsisivat. Lasta tuetaan tekemisissään. Isä oli rakastava, turvallinen ja aina tukena elämän kaikissa käänteissä. Ikä ja perheemme raskaat menetykset tekivät isästäni niin ainutlaatuisen ja elämää ymmärtävän ihmisen. Niinhän se on: “Timantit ovat vain harmaata kiveä, jotka kovassa paineessa muuttuvat kaikkein arvokkaimmiksi jalokiviksi.”

Isäni kriittisyys koiraihmisiin kai alkoi jo ennen syntymääni. Minulla oli kaksi isoveljeä ja minä en edes ollut syntynyt, kun epäluulo oli koirankasvattajiin herännyt. Isä ja äiti päättivät hankkia toisen koiransa. Isäni halusi saksanpaimenkoiran ja äitini collien. Isä oli nuorena jääräpäinen ja tyypillinen 1960-luvun nuori isä. Mies määrää talossa ja niinpä saksanpaimenkoira päätettiin hankkia. Vanhempani ajoivat pienten veljieni kanssa saksanpaimenkoira kenneliin ostamaan pentua. Oli kuuma kesäpäivä ja tulevaa kokemusta ei kukaan perheestäni unohtanut koskaan. He tulivat kennelin pihalle. Koirat haukkuivat villinä ja keskellä koirien aitausta oli lehmän raato, josta koirat söivät. Minun äitini kertoi karmeasta kokemuksesta minulle ja verkkokalvoilta tuo näky ei kuulemma koskaan poistunut, hajunkin hän vielä muisti nenässään ja kaikki ne kärpäset. Veljeni alkoivat itkemään hulluna ja siinä samassa myös äitini. Koirat hermostuivat tästä ja alkoi jonkinmoinen joukkotappelu. Isäni kokosi perheensä, hyppäsi autoon ja ajoi itkevän perheensä kanssa kotiin.

Tuosta päivästä lähtien isälleni kennelit olivat karmeita paikkoja, joihin piti suhtautua suurella varauksella. Tyypillinen kennelin pitäjä on kuulemma vähän epäsiisti ja asuu kauheudessa kuin paimentolaiset Mongolian aroilla konsanaan eläinten keskellä mudassa. Isä edustaa vanhaa länsi-suomalaisuutta parhaimmillaan ja pahimmillaan. Piha pitää olla siisti ja hoidettu, kaikki pitää olla maalattu valkoiselle, punamullalla, ruskealla tai kartanon keltaisella. Muut värit ovat mauttomia tai pahinta kaikesta maalaamattomia kuten niin usein pytingit Savossa, joka oli isälle epäilyttävää seutua. Sisällä talossa pitää olla puhdasta ja kaunista.

Kauheasta kokemuksesta huolimatta koira päätettiin hankkia ja saksanpaimenkoira oli nyt pois laskuista. Se collie löytyi kauniista kodista Tikkurilasta 1960-luvun puolivälin taitteessa, koirat olivat siisteissä ja hyvissä oloissa vanhemman rakastavan rouvan kasvattamina omenapuiden katveessa. Saimme ihanan koiran, joka vahti ja rakasti minua vauvasta alkaen. “Pepita” oli aivan uskomattoman ihana koira, jonka isäni koulutti. Minun ollessa 12-vuotias “Pepita” kuoli ja se oli musertava kokemus meille kaikille. Me emme meinanneet surusta toipua ja isä sanoi, ettei uutta koiraa tule. Minä jankutin ja jankutin, halusin koiran. Meidän äitikin sanoi, että ei enää tätä surua halua uudelleen kokea ja koiraa ei oteta.

Oma äitini sairasti monta syöpää ollessani lapsi ja olipa vanhemmilleni jo kerrottu, että äitini tulee kuolemaan ennen joulua vuonna 1975. Minä en tiennyt juurikaan asiasta. Sain kasvaa perheessä, jossa lapsille ei kerrottu murheita. Isä oli nuori osastopäälikkö, äiti oli kotirouva, me lapset pelasimme jääkiekkoa ja isä oli toimelias seuran puheenjohtaja. Elimme puuhakasta aikaa. Vanhempani keräsivät rahaa, niin että jääkiekkoa pystyi pelaamaan nekin lapset joiden vanhemmilla ei ollut varaa kalliisiin kausimaksuihin. Aina töiden jälkeen, jos ihana mummu (äidiniäiti) ei ollut meillä, mentiin ulos syömään ja sairaalaan äitiä katsomaan, joka oli “vähän kipeä.” Isä tsemppasi meitä aina iloon ja tiesimme kaiken hoituvan. Iltaisin jos äiti ei kotona ollut lukemassa satuja isä kertoi tarinan. Ne olivat niin mahtavia tarinoita suvun vaiheista, persoonista ja elämästä yleensä. Isäni oli paras tarinaseppä ikinä ja mielikuvituksensa oli mahtava. Syövistä selvittyään äiti oli huono sanomaan ei ja arvosti elämää aivan uudella tavalla. Sen jälkeen saimme uida ulkotulien saattelemana kuunsillalle ja nauttia iltanuotioista. Perheeni arvosti niin paljon hetkiä ja elämän kauneutta. Siniset hetket olivat parasta. Opin tuon kaiken vanhemmiltani jo lapsena. Isän kanssa teimme ihania retkiä luontoon.

1970-luvulla autoissa ei ollut ilmastointia ja jatkuvat mökkimatkat ison koiran sekä kolmen lapsen kanssa olivat rasite. Isä väsyi meidän lapsien painostukseen ja lupasi lopulta uuden koiran. Onneksi isäni koulukaveri oli Raija Tuomola (Titakin kennel). Raija kasvatti kingcharlesinspanieleita. Vanhempani pitivät Raiajasta ja isä uskoi kääpiökoiran olevan meille paras vaihtoehto. Olin allerginen, joten spanieli ei meille sopinut. Ystävä perheemme Hagströmit olivat hankkineet löwchenin eli pienen leijonakoiran ja tuo vilkas ihana koira sulatti vanhempieni sydämen. En ikinä unohda sitä puhelua. Olin 13-vuotias ja isä soitti töistä. Olin tullut juuri koulusta ja hän sanoi: “Nyt olemme äidin kanssa löytäeet mahtavan rodun ja jos siitä pidät, sellaisen saat. ” Isä lupasi hakea minut koiraa katsomaan töiden jälkeen, ne odotetut tunnit olivat silloin elämäni pisimpiä tunteja. Menimme lopulta koiraa katsomaan ja olin myyty. Samana iltana tilasimme löwchen pennun.

Sitä pentua sai odottaa ja kauan. Rotu oli tuolloin maailman harvinaisimpia. Isä kauhistui taas koirani kasvattajaa ja pentua katsomaan mennessä. Matkalla kotiin palatessa päällysvaatteet heitettiin auton takalaatikkoon, koska haju oli kuulemma niin karmea. Isäni oli kasvanut maailman siisteimmässä satakuntalaisessa perinteisessä kodissa. Tuo kennel oli hänelle täydellinen kauhistus. Koiria oli kuulemma liikaa ja meno oli hänen mielestään ruokotonta. Hän vastusti pennun hankintaa täältä. Ystävänsä Raija oli samaa mieltä. Minä olin pennun nähnyt ja olin ihastunut pentuun ikihyviksi. Nyt minä pidin pääni ja pentu tuli. Sen saadakseen piti lupautua käydä kolmessa näyttelyssä ja siitä alkoi minun hurahtamiseni koiriin ja koirankasvatukseen.

Isä rakasti koiriani aina. Niitä hankin lisää vielä kotona asuessa ja isä suostui aina lopulta uuteen koiraan. Joskus hän kuskasi minua näyttelyihin ja hän ei ollut intona näkemästään. Hänen mielestään koiraihmisissä oli kauhean paljon kiihkoilijoita ja koiria ei selvästikään rakastettu tarpeeksi. Arvostelukin oli aika usein huonoa ja paras koira ei voittanut. Sain luvata isälleni, että koirien menestymisen lisäksi miettisin, miten ihmiset joiden kanssa tein yhteistyötä kohtelivat koiriaan ja miten he olivat hoitaneet muun elämänsä. Se oli viisas lupaus. Pelasimme usein kotona kortti-iltoja ja muistan kuinka isä nauroi, että koirapiireissä ei korttia kannattaisi pelata, koska huijareita ja “filunkimaakareita”on niin paljon. Isä oli aina melko musta-valkoinen ihminen, harmaan sävyjä ei niin tarvittu.

Vanhempiei tuki oli nuorelle kasvattajalle niin tärkeää. Annas olla jos joku haukkui koiriani tai kasvatustani. Isän ja äidin reaktio oli jäätävä, omia piti puolustaa aina ja lujaa. Kukaan ei saa saada osakseen kiusaamista ja epäasiallista kohtelua, sekä aivan viimeisenä heidän jälkikasvunsa. Nyt ymmärrän miten tärkeä asia tuo oli nuoren ihmisen itsetunnolle. Aina ja kaikissa oloissa tiesin, minulla on aina kaikessa vanhempieni täysi tuki. Se on tuonut elämää ihanaa varmuutta ja rauhaa sekä uskoa omaan itseen.

Kasvatin pentueita jo vanhempien luona asuessani ja isä halusi aina nähdä perheet, minne pentua luvattiin. Kasvatukseen, matkoihin, näyttelyihin, tuonteihin ja ulkomaille astutuksiin isä antoi minulle aina rahat. Löwchenit olivat huonossa jamassa ja hänen mielestään koirien tasoa piti parantaa.  Lopulta oli muuton aika ja lähdin opiskelemaan. Vanhempieni avulla ostin oman kerrostalo asunnon, jotta koiria saattoi pitää. Vaan kun tulikin muuton aika ei isä suostunut luopumaan yhdestäkään kotimme koirasta. Me olimme kaikki aivan ymmällä…

Taisteluiden jälkeen otin mukaani vain leijonakoira Helmen. Usein isä valitteli, että koiria oli turhan monta. Hänen äitinsä eli isoäitini ei halunnut tulla meille, koska koiria oli liikaa. Niitä oli siis viisi. Isoäiti oli sanonut, että jos hän haluaa eläintarhaan menee hän Korkeasaareen. Se kismitti varsinkin äitiäni. Minua nauratti, koska rippijuhlissani ison täytekakun kermakuorrutuksen nuolivat alakerrassa leijonakoirani. Kakku päällystettiin uudelleen salaa ja siinä söi isoäiti ja muut koirien nuolemaa rippikakkua. Isä iski minulle silmää: “Eikös olekin kuulkaa maukas kakku,” tuumaili isä vieraille. No nyt oli muuuton aika ja koirat jäivät Poriin. Isä oli sitä mieltä, että olisi eläinrääkkäystä viedä omakotitaloon ja omaan pihaan tottuneet koirat kerrostaloon. Tämä oli niin isääni, koskaan ei tiedä hänen aivoituksiaan, mutta sanansa ja oman mielensä hän piti aina 100 %, se kuului kuulemma Kareksena olemiseen.

Mitä ikinä isälle kerroin, hän ei koskaan kauhistunut. Hän antoi neuvoja ja auttoi. Nuorena kasvattajana myin kerran koiran väärään paikkaan, äiti oli isälle asian kertonut. Olin jättänyt asian isälle häpeissäni kertomatta asian selvittyä. Koiralla asiat olivat huonosti. Isä pyysi käymään. Hän nuhteli minua ja sanoi, että niitä koiria ei myydä minne tahansa varsinkaan niille näyttelyhulluille. Isä antoi minulle tukun rahaa ja sanoi: “Hae se koira pois.” Minä ostin koiran takaisin, opiskelijana minulla ei olisi ollut rahaa koiraa takaisin ostaa. Asiasta ei koskaan puhuttu sen koommin ja koira asui onnellisena lopun elämäänsä. Lupasin isälle silloin, että jatkossa minulla on aina sukanvarressa sen verran rahaa, että voin ostaa kasvattini takaisin, jos tulee hätä.

Isäni oli niin hieno ja tutustui aina kasvattajiin ja harrastajiin, joiden kanssa tein yhteistyötä enemmän. Hän halusi tarkistaa, että nämä ihmiset olivat tolkkuja kunnollisia ihmisiä. Isä arvosti eniten oppiesikuvistani yhdysvaltalaista Marianne Nixonia (San Jo), englantilais-skotlantilaista Sandy Stewardia (Pridesden) ja australialaisia Norma ja Graham Hamiltonia (Quailmoor), joiden kanssa yhdessä vietettiin aikaa myös mökillä. Isä piti heistä kaikista ensisilmäyksestä. Toista mahdollisuutta isä ei yleensä ihmisille antanutkaan. Suomalaisista kasvattajista isä piti harvoista ja valituista sekä harrastajistakin vain osa sai häneltä “tolkun ihmisen” siunauksen. Sain aina myös nuorena matka-avustusta ja apua koiran hankintaan, jos kyseessä oli Nixonit tai Hamiltonit. He rakastivat koiriaan ja olivat rehellistä kunnon väkeä.

Suku ja kunnia oli isälle tärkeitä asioiota. Sanomattakin on selvää, että oli tietysti kunnia asia, että kennelini Chic Choix kasvatti koiria vain parhailla koirilla. Oma äitini kertoi, miten isä kyllä vieraille kertoi kuinka hienoja meidän koirat olivat. Isä luki myös minulta salaa kaikki löwchen, lhasa apso ja koira lehdet, jotka äidilleni tuli. Jos lehdissä joskus ei ollut koirieni kuvia voittamassa, tapasi isä äidille tuskailla, että “mitä ihmettä se Juha oikein puuhaa, kun ei saa mitään aikaiseksi.”

Isä oli tukena kaikessa. Oli aika kertoa omasta seksuaalisesta suuntautuneisuudesta ja tuo asia ei ollut helppoa 1980-luvulla konservatiivisessa länsi-suomalaisessa perheessä. Oma isäni oli kasvanut tiukassa ja vanhan aikaisessa kodissa. Paras lapsuuden ystäväni oli tukenani ja en tiennyt, mitä tuleman piti. Aloittaessani kautta rantain kertomaan asiaa. Isä sanoi: “Minä tiedän, mitä aiot kertoa ja olen tiennyt asian jo kun olit lapsi. Olet meille aivan yhtä rakas ja älä katso alas vaan suoraan ylös häpeilemättä äitiä silmiin. Olet Kares ja arvokas omana itsenäsi juuri sellaisena kuin olet.” En ollut uskoa korviani ja niin hieno ihminen isäni oli. Oma äitini ei ollut aavistanut asiaa ja nuhteli isääni, “Onko meille avioliitossa salaisuuksia”, kun isä ei hänelle ollut kertonut. Isä sanoi rauhallisesti, “ajattelin asian olevan Juhan ihan oma asia ja hän kertoo kyllä asian, kun on siihen valmis.” Niin hieno ja aikaa monella tavalla edellä oli isäni, vaikka patakonservatiivi olikin. Hän ei kauhistellut ihmisten erialaisuutta, jos ihminen oli rehti ja aito sekä ehdottomasti oma itsensä.

Isä rakasti koiriani ja he tulivat aina hoitamaan koiriani, jotta sain matkustaa sekä vapaata koirista. Eniten isä piti rauhallisista ja omanarvon tuntoisista lhasa apsoista. Isä rakensi ja rakennutti aina aitauksia, jos koirillani ei ollut turvallista olla. Koti oli aina pesty lattiasta kattoon ja pakastin täynnä ruokaa kotiin tullessa. Ne olivat ihania ja turvallisia aikoja matkustaa. Isä kannusti minua aina matkustamaan ja äidin kauhistellessa eksoottisia matkojani isä aina muistutti: “Suuri osa ihmisistä kuolee omiin vuoteisiinsa mitään näkemättä eikä matkoilla.”

Muistan miten 40-vuotis synttärilahjaksi isä toi kotiini alaskanmalamuuteille tehdyt hienot lämpimät punamullan väriset isot kopit terassilla sekä ikkunoilla ja nurkkalaudat olivat tietysti valkoiset. Kysyin, missä on minun lahjani? Isä totesi tämän lahjan ilahduttavan eniten kaikkia. Roduista isä piti rauhallisista ja omanarvon tuntoisista lhasa apsoista.Alaskanmalamuutit ja estrellanvuoristokoirani olivat isäni suosikkeja, hän tuli aina kylään mukanaan herkkuja isoille koirilleni erityisesti Annalle ja Nanuukille.

Veljeni kuolema veneturmassa oli vanhemmilleni kova paikka. Isä oli taas paras mahdollinen pappa lapsenlapsilleen ja ihanalle veljeni leskelle. Muistan, kuinka hän sanoi, että me annamme kaiken tukemme perheelle ja me selviämme tästä kyllä. Pappa ja mummu koirineen vietti paljon aikaa lastenlastensa kanssa. Molemmat menehtyneen veljeni aikuiset tyttäret kasvattavatkin nykyään pienimuoitoisesti koiria. Isovanhemmat rakastivat lapsenlapsiaan niin paljon. He saivat kuulla samoja tarinoita, kun minäkin lapsena. Kesällä sauna oli mökillä lämmin taukoamatta ja herkkuja oli aina tarjolla kuten minunkin lapsuuteni kesinä. Yhdessä tehtiin kivilintuja. Me olemme niin onnekkaita, sillä kukaan ei olisi voinut viettää onnellisempia lapsuuden kesiä kuin me kahdessa sukupolvessa vanhempieni ansiosta. Se oli elämää ilman huolen häivää.

Isäni rakkaus koiriin oli loputonta. Kerran vanhemmillani oli paha tilanne. Heidän koiransa nukkuivat aina sängyssä. Kaksi vanhaa apso narttua alkoivat mustakukkaisuudesta tapella aina keskellä yötä. Isä valitti unettomuutta äidille, minulta kysyttiin neuvoa. Yritimme kaikkea. Lopulta ainoa vaihtoehto oli, että äiti ilmoitti ettei voi kuunnella isäni ainaista valittamista ja nuorempi nartuista Laura saa nukkua yksin pedillään keittiössä. Isä ei voinut moiseen julmuuteen suostua. Lauralle hankittiin lasten pinnasänky ja se laitettiin isän puolen vuoteeseen kiinni, jotta Laura sai nukkua yöt vieressä ilman tappeluja.  Voin kertoa, että lasten pinnasänky parivuoteen vieressä Lauralle oli näky. Mamma Kares kertoi, että silti papalla oli huono omatunto, kun Laura ei päässyt kainaloon. Kuulemma isä lässytti ennen nukkumaan menoa pinnojen välistä Lauralle, käsi tietysti Lauraa silittäen, saaden enemmän lirkutusta kuin mitä äiti edes nuorena vaimona sai koskaan kuulla.

Kuvitelkaa isää, joka todella tiesi miten raskasta on koirasta luopuminen. En voi uskoa päivää, kun rakkain koirani Helmi oli kuolemassa syöpään. Asuin silloin Helsingissä. Isä soitti ja sanoi, että kaikki on nyt järjestetty. Ota Helmi mukaan ja tulkaa poikaystävänne kanssa mökille, olkaa rauhassa ja lellikää Helmiä koko perjantai ja lauantai päivä. Isä oli tilannut ystävä eläinlääkärinsä lauantai illaksi mökille, joka tuli lopettamaan Helmin syliini laiturille. Itkin silti koko yön ja sunnuntain. Silloinen poikaystäni kertoi, että ei koiraa voi surra noin paljon. “Tehän olette koko perhe hulluja.”  Meidän perhettä ei muuuten haukuta. Päätin erota hänestä saman tien ja erosinkin. Kerroin isälle myöhemmin tapahtumien kulun ja hän tokaisi: “Kyllä sydän tietää, hyvä ratkaisu.”

Koiria piti joskus hakea kaukaa. Vanhempani maksoivat bensa-aseman pitäjinä yksityisen eläkkeen ja eläköityivät varhain, kun se tuolloin vielä oli mahdollista. He lähtivät avukseni pitkille ulkomaisille koirareissuille. Kerran ajoimme Italiaan marraskuussa ja Baijerin paikkeilla yöllä he muistelivat ihanaa täyttä elämää, siitä miten kiitollisia he olivat lapsistaan ja lastenlapsistaan sekä kaikkeen elämään kuuluvasta. He olivat niin elämän makuisia ymmärtäviä vanhempia. Paria asiaa he eivät ymmärtäneet ja ne oli valittaminen, kateus sekä surkuttelu, jotka ovat kyllä suomalaisten helmasyntejä. Minä opin lapsesta asti, että jokainen saa elämässään oman ansionsa mukaan. Ei kannata valittaa, vaan toimia ja muuttaa elämä paremmaksi jos joku asia kalvaa mieltä. Se oli arvokas oppi. Perillä Italiassa loppuivat minulta rahat kesken hyvin kallista koiraa ostaessa, isä sanoi lähdetään automaatille ja saat nyt tämän sekä ensivuoden joululahjan etuajassa. Niin lähti uusi koira Teba kyytiin mukaan. Kysymys oli oikeasti enemmänkin siitä, kertoi isä myöhemmin äidille, että isä rakastui koiraan sekä sen anoviin silmiin, eikä koiraa voinut jättää seisomaan sateen keskelle saveen Pohjois-Italiaan.

Perhettämme kohtasi toinen karmein mahdollinen suru, äitini ajoi kolarin. Minä olin taas Italiassa ja äiti oli vahtimassa meillä koiriani Marin kanssa. Samassa kauheassa kolarissa kuoli äitini lisäksi edesmenneen veljeni 10-vuotias tytär, kummityttöni Mari. Tuota tuskaa, surua ja epätoivoa ei voi sanoin kuvailla. Koko maailma romahti ja rakkaimmat olivat poissa. Nuo viikot ja kuukaudet olivat elämämme vaikeimmat. Isälläni ja äidilläni oli tuolloin kuusi koiraa. Kaiken surun ja epätoivon keskellä isäni jaksoi ja halusi pitää kaikki koirat itsellään sekä tukea rakkaitaan. Hän hoisi ne loppuun saakka, tuki meitä, opetteli pesemään pyykkiä, jota koskaan ennen ei ollut tehnyt. Isä opetteli leipomaan ja valmistamaan ruokaa. Hänen mielestään meidän kaikkien piti saada samat perinteiset satakuntalaiset jouluherkut kuin äidinkin aikana. Yhdellä vanhalla koiralla oli paha diabetes ja sen insuliinihoidat tosi vaateliaita. Ehdotin isälle tuon koiran lopetusta. Isä kertoi minulle, että yhtään koiraa ei lopeteta, koska hänen lapsenlapsensa olivat jo menettäneet elämässä liikaa. Isä hoisi diabetes koiran loppuun asti vahukseksi, maailman tarkimmin koiraa piikittäen ja lääkiten. Sellainen oli isäni.

Reseptien takia isä vieraili vanhainkodeissa, kun osa resepteistä ei ollut kirjoitettuna minnekään. Reseptit olivat äitini päässä.Vuoteiden ääreltä vanhuksilta isä sai reseptit. Jouluksi hän toimitti meille kaikki perinteiset itsevalmistetut herkut ja vain hetkeä aikaisemmin ei hän ollut muuta koskaan tehnyt kuin keittänyt kahvia. Nuorin lhasa apso Olivia oli äidin kuoltua vasta pentu. Oma äitini oli päättänyt jo varhain, että kauniista pennusta tehdään kansainvälinen valio. Isä opetteli turkinhoitoa ja niin Oliviasta kansainvälinen valio tehtiin, se voitti ryhmänkin viimeisen cacibin ja kansainvälisen valion arvon saavuttaessaan Riikassa. Puutarhaa ja ruusuja isä rakasti aina, jos koirat menivät kukkapenkkiin niin silloin tuli kyytiä, muuten juuri ei.

Isä uskoi aina minuun ja kannusti loputtomissa opinnoissani. Isä piti tohtori Skutnabbista todella paljon. Lopulta kai ainoat, jotka uskoivat valmistumiseeni olivat isä, puolisoni ja Skuti. Vain heidät pyysin paikalle, kun minusta leivottiin maisteri Helsingin yliopiston suuressa juhlasalissa. Ilta ravintola Saslikissa yhdessä oli ikimuistoinen ja vanhat herrat olivat loputtomasta opiskelijasta ja sadoista opintoviikoista niin ylpeitä.  Siinä kabinetin seinät raikuivat, kun nautimme elämän parhaista hetkistä. Muistan aina miten ylpeä olin, kun Skuti sanoi isälleni, että “maisteri Kares poikanne on hänen yleissivistynein asiakkaansa.” Tuosta päivästä lähtien puhutteli herra Skutnabb minua maisteri Kareksena. Se oli niin hauskaa.

Vajaa kaksi vuosikymmentä myöhemmin isäni selkäranka tukkeutui ja hän menetti kävelykykynsä. Liikkuminen rajoittui ja se oli hänelle tuskallista. Isä oli muuttanut asumaan rakkaimpaan paikkaansa mökille Eurajoen Kuivalahdelle koirineen. Vanhat koirat olivat tuolloin kuolleet yksi toisensa jälkeen ja setteri Annien tuhkat vietiin äidin haudalle. Isän sairastumisen aikaan jäljellä oli enää rakkain vanhus apso Olivia. Se lopetettiin yli 16-vuotiaana, mutta vasta patistelujen jälkeen, se sairasti syöpää ja aika oli tullut. Olivian menetys oli kova pala. Isä sanoi, ettei ole heikko, eikä tarvitse lasten apua vaikeassa päätöksessä, hän hoitaa Olivian lopetuksen kyllä itse. Isä soitti ja sanoi Olivia on äidin luona. Se oli vaikea ja lyhyt puhelu. Myöhemmin selvisi, ettei isä kyennyt vaikeaan tehtävään vaan meiltä lapsilta salaa surullisen tehtävän hoisi serkkuni. Isä oli aina niin ylpeä ja hänen piti olla vahva. Sitä hän olikin. Aina suurimman hädän keskellä me kaikki turvauduimme lapsia, lastenlapsia ja ystäviä myöden isäni apuun, joka ei koskaan tuominnut, kauhistellut vaan etsi avun sekä ratkaisun ongelmiin.

Minun muuttoni Amerikkaan ei ollut mieluinen asia. Isä halusi tavata uuden elämänkumppanini. Ikäero ja amerikkalaisuus eivät hänelle ollut lainkaan plussaa. Edessä oli syvähaastattelu, minua hävetti sillä kaikki kivet haastattelussa käännettiin. Yksi lapsenlapsista toinen kummityttäreni on naimisissa ranskalaisen kanssa. Toinen kummityttäreni oli isän mielestä onnekas. Sillä usein ulkomaalaisten kanssa sai isän mielestä olla tarkkana. Ranskalainen lisäys perheeseen oli kuitenkin lopulta mieluisa ja saatiin kunnon poika sukuun. Haastattelun jälkeen isäni oli myyty myös uuteen amerikan vävyyn ja vävy oli kuulemma ihan kuin satakuntalainen ja ei näitä arvoja vaalivia ihmisiä löydy edes enää Suomesta. Isä sai asua viimeiset kaksi loppuvuottaan Raumalla ihanassa yksityisessa hoitokoti Linnanneidossa. Siellä isä vielä meidän lähdettyä päivitteli, miten positiivinen yllätys tapaaminen oli. Kevään aikana isä sairasti keuhkokuumeen ja hän kaipasi äidin luokse, myös koirien ja meidän lasten nimet olivat huulilla usein. Nyt isä pääsi pois rakkaimpiensa luokse ja taistelu on ohi. Takana oli täysi ja ihana elämä.

Sain uskomattoman paljon isänrakkautta elämääni ja kokonaista 55-vuotta oli hän rinnalla sekä tukena kaikessa, sen rakkauden ja välittämisen avulla minä kyllä jaksan loppuelämäni. Sen suorasukaisempaa, rehtiä ja aitoa ihmistä ei voi olla kuin isäni oli. Isä sai elää täyttä elämää yli 80 vuotta ja sitä hän arvosti. Kiitos isä kaikesta ja olit myös paras mahdollinnen isä koirankasvattajalle.

Kiitos maailman paras isä kaikesta ja olit todellakin maailman paras isä myös koirankasvattajalle

 

 

 

Facebook Comments