Kevään nolot ensi valheet

Elämää sykkivä huhtikuu on saapunut. Lumi on kadonnut ja alta paljastuu talven aikana kätkeytynyt kamaluus. Aurinko paistaa ja se saa rinnan sykkimään. Ensimmäisenä aurinkoisena ja lämpimänä päivänä kirmasin pihalle kevättä aistimaan. Sitä odottaa alitajuisesti näkevänsä jotakin elonmerkkejä kadonneista sadoista kukkasipuleista, joista ei näy todisteena valitettavasti verson versoakaan. Paljon muuta ja haisevaa kyllä löytyy. Olemme kennelin miinakentällä.

Mikäs se tuolla kiiltelee? Seuraavana vastaan tulee siipan kadonneen rannekellon osanen. Tämä on noloa. Siippa sätti koiriani helmikuussa kellon syömisestä. Tehokkain kasvattajan puolustusreaktio on tietenkin vastahyökkäys. Jokainen kunnollinen kasvattajahan suojelee omiaan. Se kuuluu asiaan. ”Senkin tohelo, olet jättänyt kellon jonnekin huolimattomasti ja nyt et löydä sitä. Omista vajavaisuukista ei kannata syyttää viattomia luontokappaleita”. Muistan närkästyneenä huutamani kommentin turhankin yksityiskohtaisesti.

En ole asiasta ylpeä, mutta päätin kerätä kellon osat ja viskata ne metsään aidan taakse, joka kätkee sisäänsä paljon piilotettuja salaisuuksia. Ne ehkä osuvat aikoinaan palaneisiin videoihin, jotka syttyivät tuleen oikosulun takia. Koira kusaisi niiden päälle, jonka seurauksena tuli paha oikosulku. Heitin savuavat videot aikanaan hätääntyneenä aidan taakse vesisateeseen viilentymään. Sinne ne jäivät odottamaan marsilaisia. Mahtavat ne ihmetellä maailman valloitettuaan, mitä tämä vempain tekee aihan takana lepikossa. Kasvattajana oleminen tarkoittaa toisinaan nopeita päätöksiä.

Kellosta en aio virkkaa siis sanaakaan ja nyt toivon, että siippa ei lue tätä. Älkää ainakaan kertoko hänelle asiasta sanallakaan. Sitä joutuu rehellisyyteen ja avoimuuteen perustuva kaksikymmenvuotinen parisuhde ikävään ja perin outoon valoon, jos taas tämäkin kataluus paljastuu.

Ikää 50 vuotta ja syvä 54 minuutin ikäkriisi

Jo kolmantena huhtikuuta minua odotti elämän suuri merkkipaalu. Minä täytin 50. vuotta. Tuo luku oli piinannut mieltäni välähdyksen omaisesti jo joinakin harvinaisina hiljaisina hetkinä. Mietin tosi järkeviä ajatuksia. Olenko nyt elämän ehtoopuolella? Tästäkö alkaa elämän seesteinen ja pysähtynyt vaihe? Kolottaako niveliä ja mikä on polvieni tilanne? Milloin joudun ensimmäiseen keinonivel leikkaukseen? Millaista musiikkia hautajaisissani soitetaan? Paljonko vuosia on jäljellä? Jaksanko kasvattaa koiria, harrastaa, käydä töissä ja matkustella vielä monta vuotta? Olenko minä seuraava?

Aamulla 3.4. sain puhelun Stofelta, joka koki tämän merkittävän merkkipaalun muutamaa kuukautta minua aikaisemmin. Hän vahvisti viisaasti, että tätä se on. Suunnilleen näitä hänkin on miettinyt ja elämä on tosiaan ehtoopuolella. Vaivuin aamutuimaan syvään masennukseen ja pohdin ikäkriisiä 54 minuuttia. Stten siippa tuo minulle vuoteeseen sampanjaa ja vilkuilee minua villisti. Siinä silmänräpäyksessä alan nauramaan. Huuleni loppaavat pahasti ja rintani sykkii villiä elämää.

Seuraa suuri oivallus. Mitään ei ole muuttunut. Kaikki toimii kuten ennenkin ja mielikuvitus on aikaisempaakin hurjempi. Elämästä voi nauttia entistäkin enemmän, kun viisautta ja mahdollisuuksia on nuoruusvuosia runsaammin. Eläköön kypsä ikä ja mukavat aikuisvuodet. Nautin jokaisesta sekunnista ja olen aivan sama tyyppi kuin kuukautta aikaisemmin, ehkä jopa astetta vapautuneempi ja taas aikaisempaa viisaampi.

Sain myös huomata, että kaikkien kannattaa täyttää 50 vuotta. Silloin saa syödä tosi paljon kakkua.

Huhtikuu on elämän kuukausi

Lieneekö kasvattajasedän hullaantuneet hormonit singonneet pitkin Mölymäkeä ja Suomea, mutta jotakin tapahtui. Kasvateistani kaikilla tuntui olleen juoksu maalis-huhtikuussa. Monia ihania narttuja oli tullut siihen vaiheeseen elämänkaarta, että oli aika alkaa tuottaa seuraavaa sukupolvea. Se tarkoittaa kasvattajalle satoja ja taas satoja kilometrejä ajamista. Nyt elämän alku toivon mukaan sykkii suloisissa kohduissa ja uusi elämä on saanut alkunsa.

Pölyiset kyläraitit ja leveät moottoritiet tulivat taas tutuiksi. Ajaminen on oikeastaan mukavaa. Silloin saa istua ihan luvan kanssa ja olla aivan yksin omien ajatuksiensa kanssa. Se on ihanaa ja tarpeellista kaiken kiireen keskellä. Pian sitä huomaakin konttaavansa lisääntymisvietin pauloissa olevien kuolaavien koirien perässä märällä pihalla katajan takana tai sitä löytää itsensä kyttyrässä pitämässä koiria kiinni eteisen naulakon alla märän anorakin vieressä.

Öisen moottoritien salaisuudet

Kasvattajan elämä on ihaninta mahdollista. Onnistuneen astutuksen jälkeen oli usein jo puoliyö. Istun autoon sydän rinnassa pomppien. Tunnen olevani nirvanassa, saan tehdä sitä mitä eniten rakastan. Kasvatan koiria ja se on minun kutsumukseni tässä elämässä. Aidot, konstailemattomat ja elämää huokuvat koirat ovat valloittavia. En jaksaisi odottaa millaisia mahdollisia pentuja pentueessa tulee syntymään. Olen täynnä inspiraatiota ja mieleni laukkaa jo pian seuraavissa sukupolvissa jossain vuoden 2020 paikkeilla. Se hetki on voimaannuttava ja unohdan kaikki maailman mahdolliset muut ongelmat.

Nasta on laudassa. Alla on öinen tie. Innostava musiikki pauhaa korvissa. Tuo öinen hetki on täynnä inspiraatiota. Pian on vuorossa kahvin tuoksua öisellä huoltoasemalla ja väsynyt myyjä. Yöllä moottoritiellä vauhdin hurmassa on tällaisen keski-ikäisen kasvattajasedän elämässä läsnä jotenkin ihana vapauden tunne. Villiinnyin kerran jopa niin, että pysähdyin tien laitaan. Tunsin itseni pojan koltiaiseksi. Etsin kiviä ja aloin heittelemään niitä villisti. Välillä silmäilin pimeyteen, ettei kukaan näe miten lapsellinen olen. Nämä jutut eivät kestä päivänvaloa. Ihaninta on, kun ikää on 50 itsetunto kestää tämänkin paljastuksen.  Sitten viskasin kiven luvattomaan paikkaan ja adrenaliini virtasi suonissa. Me miehet tarvitsemme adrenaliinia aina välillä ja adrenaliiniryöppy pitää väsyneen kasvattajan hereillä taas sauraavat parisataa kilometriä. Minä rakastan öisiä teitä – kokeilkaa niitä. Se on vapauttava tunne.

Kotiin saavun todellakin väsyneenä ja onnellisena. Kaadun moottoroituun petiin, jossa muutama koira odottaa minua innostuneena. Siippa on syvässä unessa, eikä tiedä tästä maailmasta mitään. Toisinaan hän kysyy. “Höh, mitä onka aamu vai mitä kello on?” Vastaan. “Nuku rauhassa kello on 4.30.” Lähes aina ennen kuin pääni osuu tyynyyn, olen jo syvässä unessa ja kolme koiraa kömpii peittoni alle. Elämä on kohdallaan ja huhtikuu on uusiutumista sekä elämää parhaimmillaan.

Yö ja tie ovat kasvattajalle tuttu mielen- ja sielunmaisema. Se on vapautta ja hiljaisuutta sekä omien ajatuksien kohtaamista parhaimmillaan.

öinen tie

 

Facebook Comments