Pian 40 vuotta rotukoiria kasvattaneena olen valitettavasti yhä useammin joutunut pohtimaan rotujen elinvoimaisuuden alamäen syitä. Valitettavasti olen pohdinnoissani tullut myös tulokseen, että tahtomattaan rotujen elinvoimaa on heikennetty pyrkimällä jalostamaan luonteeltaan “helpompia” koiria. Onneksi eläinpopulaatioissa suvun jatkaminen on tarkoitettu lähes poikkeuksetta voimakkaimmille ja viisaimmille yksilöille. Uroksien kohdalla varsinkin siis niille vahvoille dominoiville kuninkaille.  Naaraissakin vahvimmilla on yleensä etuoikeus lisääntymisen ja alfa naarailla on populaatioissa keinoja varmistaa oma lisääntymisen etuoikeutensa.  Miten on koirien laita?  Rotukoira harrastajien ulkomuoto- ja käyttökeskeisyys ei välttämättä  hae luonteen osalta näitä samoja ominaisuuksia. Itse olen vakuuttunut oman kasvatukseni ja kokemukseni perusteella, että nämä vahvimmat luonteet ovat osin vahvasti kytkeytyneenä elinvoimaan. Vallan ottaa pentulaatikossa nopeiten kehittyvä ja nopeasti raajoilleen nouseva populaation voittaja. Valitettavasti moni kasvattaja ei lainkaan suosi näitä kaikkein vahvimpia ja usein myös niitä dominoivimpia yksilöitä – päinvastoin.  Turha sitä on selittää, ne dominoivimmat ja vahvimmat yksilöt ovat koirissakin usein todella rasittavia ja voimakkaita yksilöitä, joiden kanssa elämä ja harrastaminen ei lainkaan ole aina niin helppoa. Onko käynyt niin, että yrittäessään kasvattaa mahtavia harraste ja seurakoiria on jalostuksessa suosittu ei välttämättä lainkaan populaation vahvimpia sekä elinvoimaisimpia ja usein niitä dominoivimpia yksilöitä. Pahimmassa tapauksessa “nössöt” ja alistuvammat koirat sopivat laumaan sekä elämiseen paljon helpommin kuin ne populaation vahvimmat yksilöt. Sääli sillä niidenhän ei luontaisesti olisi kuulunut hoitaa sitä lisääntymistä. 

Nykyään olen oppinut huomaamaan, että todellakin vahvimmat isojen pentueiden parhaat sekä vahvimmat urokset ovat niitä kaikkein parhaita siitosuroksia. Ne alistavat sisaruksensa pentulaatikossa luovutusikään mennessä ja ovat todella haastavia koiria. Nämä elinvoiman kukkaset ovat luonteeltaan rajoja hakevia, vahvoja dominoivia koiria. Ne omistavat pentulaatiokon ja ne kasvattajat, jotka osaavat katsoa sen oleellisen ja näkevät kyllä ison kuvan ja poimivat itselleen sen voittajan. Sitten on se iso joukko kasvattajia, jotka nostavat pennun pöydälle ja alkovat halkomaan lillukan varsia. He voivat helposti pitää pentueesta sen heikoimman, koska väri on ihana ja korvatkin ovat kauniit. Liian usein kosketus oleelliseen on menetetty ja se näkyy sitten varsinkin olemuksessa sekä liikkeessä. Loputon ja liika linjaaminen on paras tapa pehmentää luonteita, elinvoimaa ja hedelmällisyyttä varsinkin vääriin koiriin tehtynä.

Populaation vahvimmat ovat koiria, joiden omistajilta vaaditaan paljon ja “kurissa pitämisen” taito on monilta omistajilta täysin katoamassa. Näistä pentueiden “kuninkaista” tulee lopulta mahtavia, itsevarmoja ja karismaattisia aikuisia yksilöitä, mutta se kasvu käydään usein rajojen hakemisen kautta. Ei siitä mihinkään pääse, ne dominoivat urokset voivat olla varsin fyysisiä. Syksyllä Yhdysvalloissa näyttelyssä rotu- ja ryhmäkehien jälkeen lypsimme eläinlääkärivaunussa yhden vahvan uroksen. Iltapäivällä matkojen ja kehien jälkeen, näki uros vilauksen juoksuisesta nartusta ja saimme kerättyä koirasta 20 olkea laadultaan täydellistä spermaa. Siinä oli yli miljardi siittiötä. Koira loisti kehissä ja siitoksessa. On pelottava ajatella, kuinka moni ei enää kotona pärjäisi tämän populaationsa kuninkaan kanssa. Vahvaluonteisen ja usein dominoimaan pyrkivän uroksen kanssa elämä on paljon hankalampaa kuin sukupuolivietiltään heikomman uroksen kanssa. Nämä oikeat vahvat siitosurokset tulevat läpi seinien, kun nartuilla on juoksuissa parhaat päivät. Niiden kanssa elämä on sikäli hankalaa ja niin sen kuuluukin olla. Ne eivät silti ole ihmisten reisiä astuvia typeryksiä, vaan tietävät milloin on tosi kysymyksessä.

Sukupuolivietti ja varsinkin vahva sellainen on asia, joka vie energiaa joltakin muulta. Nuorena se vie energiaa kasvulta ja massan kertyminen voi olla hitaampaa. Se energia voi myös laskea ja hidastaa koulutettavuutta. Varsinkin ihmisten kanssa, jotka eivät osaa asettaa rajoja, siis kokemukseni mukaan yhä kasvava määrä koiranomistajia, eivät tahdo pärjätä näiden kunnon oikeiden koirien kanssa. Tilalle tarvittaisiin jotain paljon helpompaa, siis sukupuolivietiltään heikompia koiria ja varsinkin uroksia, joiden kanssa pärjäävät nekin joilla ei koiraa tarvitsisi edes olla. Näitä myös sitten kasvatetaan, mutta mitä tapahtuu rodulle? Lopulta tilanteen jatkuessa muutama sukupolvi kasvatetaan jo niin pehmeitä koiria, ettei edes elämä enää ole koiralle tai omistajalle helppoa. Yritin kasvattaa aikanaan erästä ylvästä rotua ja huonosti astuvia uroksia piisaa, mutta mikä surullisempaa aivan liian pehmeitä koiria alkaa olla myös todella paljon. Ylväys on olemuksesta silloin mennyttä. Rodun eliniän ennuste alkaa olla myös niin heikko, että kauhistuttaa. Sattumaa tai ei luonteiden “muusiutuminen” ja elionvoiman romahdus näyttävät kulkevan surullisesti käsi kädessä.

Ei jalostukseen kuulu käyttää sukupuolivietiltään heikkoa, alistuvaa urosta, joka ei edes kunnolla uskalla astua varsinkaan vahvaluonteista narttua. Ihmiset eivät todellakaan ymmärrä, mitä valtavaa pahaa roduille tehdään käyttämällä jalostukseen uroksia, jotka eivät tahdo astua. Ei niiden kuulu jatkaa sukua. Yhä enemmän ja enemmän kuulee astutusvaikeuksista ja uroksista eri roduissa, jotka eivät astu. Loistavaa, että populaatio itse yrittää karsia heikot yksilöt lisääntymästä, mutta sitä suurempi sääli on, että täysin ajattelemattomat kasvattajat keinosiemenetelevät ja väkisin yrittävät innostaa näitä populaatiossaan lisääntymiskelvottomia tai sitä lähellä olevia uroksia jatkamaan sukua.

Ei koirankasvatus useinkaan ole niin vaikeaa kuin mitä siitä yritetään tehdä. Jalostus on syy ja seuraus suhteita. Käyttämällä pienien pentueiden luonteeltaan mitättömiä uroksia tai ison pentueen heikompia uroksia, ei populaatio  kehity siihen suuntaan kuin olisi eläinpopulaatiossa tarkoitus. Se luonnollinen suunta on aina eläinpopulaatiossa vahvistuminen ja elinvoiman lisääntyminen – ei päinvastoin, jota monessa rodussa on valitettavasti käynyt. Lisääntyminen on yleensä luonnonpopulaatioussakin vahvimman oikeus. Leijona naaraita astuu se dominoivin ja voimakkain uros, joka karkottaa heikommat urokset kauas naaraista, ei puskissa piileskelevien heikkojen urosten ole tarkoitus jatkaa sukua – ei niiden kuuluisi jatkaa sukua koirissakaan. Nyt taitaa olla monta rotua, joissa koko lisääntymisprosessin ovat hoitaneet sukupolvien ajan “puskajussit.” Se alkaa myös monessa rodussa näkyä.

On olemassa rotuja, joissa lisääntyminen alkaa olla taidetta – silloin joku on peruuttamattomasti mennyt pieleen. Muistan punaisissa irlanninsettereissä, miten alkuaikoina harrastamista urokset olivat pitelemättömiä haistaessaan narttujen juoksut. Urosten kanssa oli raskaat viikot elää ja olla, kun nartuilla oli juoksuja. Urokset olivat noina päivinä myös tappeluherkkiä muita uroksia kohtaan, totta kai näin, koska “haaremi” oli vahvan uroksen. Nyt ollaan muutama vuosikymmen myöhemmin tilanteessa, jossa löytyy koko joukko uroksia, jotka eivät astu kunnolla vaikka viereen viedään narttu parhailla päivillään. Voin asiaa tuntemattomille kertoa, että koirista ja populaatiosta on siinä vaiheessa kadonnut paljon muutakin.

Minulla on usein kotonani niitä vahvimpia ja parhaita siitosuroksia. Rakastan vahvahermoisia, dominoivia uroksia joilla on mahtava sukupuolivietti. Varsinkin nuorena ne tahtovat etsiä paikkaansa ja osoittaa voimaansa. Se tarkoittaa myös välillä tappeluita, eikä se ole vihaisuutta tai väärin. Koirat ovat eläimiä ja ne vahvimmat dominoivat yksilöt pyrkivät arvojärjestyksessä eteenpäin. Minulta vaaditaan paljon, jotta urokset tietävät kuka määrää. Taitamattomissa käsissä nämä mahtavat populaation hienoimmat urokset eivät pääse oikeuksiinsa. Ne ottavat helposti ylivallan, tappelevat muiden uroksien kanssa, nostavat jalkaa kaikkialle ja tulevat silmille, jos niitä ei osata pitää ja kouluttaa. Englannissa oli mainio kohu lhasa apsoissa. Kehässä on totuttu niin rauhallisiin ja kiltteihin uroksiin, että kehässä puolitoista vuotta sitten nuoren uroksen pyrkiessä hieman mahtailemaan toisille uroksille, joka on aivan normaalia, nousi asiasta kauhea kohu. Mitään tappelua ei tapahtunut ja koira lopetti pian omistajan käskystä mahtailun. Totuus on, että surullisempaa kyllä on, jos nuoret urokset eivät koskaan pyri löytämään paikkaansa tai koskaan mahtaile. Lhasa apsojen pentuekoot pienenevät pienenemistään ja astumattomia uroksia on maassa yhä enemmän.

Urokset vailla sukupuoliviettiä eivät useinkaan mahtaile ja kehässä niiden kanssa on helppoa. Se on asia, josta pitäisi oikeasti olla huolissaan, eikä nuoren uroksen pienestä luonnollisesta mylvinnästä toisten nuorien uroksien läheisyydessä. Onneksi tämä mahtaileva nuori uros on elinvoimaisen kasvattini poika ja nyt Englannin voittoisin siitosuros jo parina vuonna peräkkäin. Ei ole elinvoima, karsima ja voima jäänyt kaikilta huomaamatta. Olen huomannut, että koiranäyttelytkin ovat muuttuneet yhä suvaitsemattomimmiksi paikaksi nuorille mahtaileville uroksille. Osin se on hyvä, koska näyttelykehä ei saa olla vaarallinen, vaan koiran tulee olla esittäjän hallinnassa, eikä mahtailu tarkoita räköttämistä ja epävarmuutta. Kuitenkin välillä paikkaansa etsivä vahva uros voi ärhennellä ja se ei ole konemaista leppoisaa esiintymistä.

Kasvattajien ja ulkomuototuomarien tulisi suosia sukupuolivietiltään vahvoja koiria. Uros on kunnon uros ja narttu on kunnon narttu. Se ei ole aina pelkkää ulkomuotoa, vaan myös sukupuolien luonteilla on eroja. Oikea karsima on oikeaa sukupuoliviettiä sekä sen asian huokumista. Minä rakastan kukkoilevia ja voimakkaita sukupuoliviettiä uhkuvia uroksia, se tuo ryhtiä, olemusta ja varmuutta koko uroksen olemukseen. Nämä urokset parhaimmillaan voittavat ja ovat häikäiseviä vielä veteraanina, niillä ei ole ongelma astua narttuja 12-vuotiaana. Voin kertoa, että ainakin minun kasvattamistani roduissa näiden upeiden uroksien kanssa eivät kyllä kaikki perheet ja nykyään edes enää kasvattajat pärjäisi. Se on surullista, kun olemme tilanteessa etteivät kasvattajatkaan aina edes hallitse elämää kunnon urosten kanssa, koirien joiden tulisi olla koko jalostuksen perusta ovat “ongelmajätettä” , koska ihmiset eivät enää osaa. Tilalle on tullut jotain muuta ja sukupuolivietiltään heikompaa siis hallittavampaa ja huonommin astuvia “lässyjä” koiria. Tämän kehityksen jatkuessa sukupolvia, on asialla hintansa. Se hinta voi olla ja on ollutkin joidenkin rotujen elinvoiman laskeminen., Pentuekoon pieneneminen on tästä yksi esimerkki. Välillä kannattaa pohtia oman rodun tilannetta ja missä mennään, toivon mukaan sinun rotusi ei ole ajautumassa sukupuolivietiltään heikkenevään suuntaan ja elinvoiman laskun kierteeseen.

Elinvoima kuuluu ja näkyy. Niko on apso uros, joka astuu vaikka läpi harmaan kiven. Se on vahva ja dominoiva itsevarma arvokas uros. Sen kasvu populaation “kuninkaaksi” on käynyt rajojen etsimisen kautta. Nyt nautitaan ihanasta vanhuudesta, arvokkuudesta ja elinvoimaisesta upeasta veteraanista. Lisääntyminen on näiden urosten osa. Surullista on, että nämä oikeat “kuninkaat” ovat monessa rodussa katoamassa, koska näiden yksilöiden kasvattamiseen ja pitämiseen ei tahdo enää edes nykyisten kasvattajien taidot riittää. 

 

 

Facebook Comments