Sen syvimmän surun äärellä – jäähyväiset

Heinäkuussa 2016 saimme mökille vieraita. Kaikki oli hyvin ja meille kaikkein rakkaimpia sukulaisia saapui luoksemme ihanaa yhteistä aikaa viettämään. Ne päivät olivat täynnä aurinkoa ja hymyä. Ne olivat niitä elämän aurinkoisia päiviä. Tästä vain kuukausi ja yhdelle vieraistamme sattui pieniä yksityiskohtia, jotka pistivät korvaan. Kummitätini oli menehtynyt ALS:n ja epäilin nyt tätä hirveää tautia melkein heti. Oireet pahenivat. Pian oli tutkimusten aika ja sama diagnoosi oli taas todellisuutta. Tiesimme puolisoni kanssa heti, mitä odottaa. On niin vaikea ymmärtää, että vielä nykyään on olemassa sairauksia, joihin ei ole olemassa lääkkeitä tai parannuskeinoja. Kuvittelin, että ALS etenee hitaasti, mutta varmasti ja ilman toivoa parantumisesta. En tiennyt, että ALS voi olla myös näin nopea. Tuskallinen reilu vuosi on takana ja tämä vuosi on syönyt myös meitä läheisiä. Itse menetin aikoinaan äitini auto-onnettomuudessa silmänräpäyksessä. Tuo päivä pimensi maailmani hyvin pitkäksi aikaa.  Kokemuksesta tiedän, mikä tuska äidin menettämiseen liittyy. Nyt sitä samaa äidistä luopumisen tuskaa elää puolisoni. 

Vuosi eteni synkkänä ja saimme huomata, että tämä sairaus etenikin nyt paljon nopeammin, mitä olimme kuvitelleet. Täysin terve ihminen, joka oli huolehtinut omasta kunnostaan ja terveydestään oli voimaton sairauden edessä. Nainen joka oli elämänsä kunnossa, aina valmis auttamaan ja sydän täynnä rakkautta oli parantumattomasti sairas.  Se on niin väärin. Elämän kumppanini eli tilannetta mukana ja kärsi kärsimistään. Viime syksystä alkaen kirjainyhdistelmä ALS on varjostanut elämäämme viikko viikolta. Tämä varjo on vain vahvistunut ja synkistynyt viikkojen sekä kuukausien kuluessa.

Se sattuu lujaa, kun läheisiin sattuu. Pian oli edessä puheen heikkeneminen ja lopulta puhekyky katosi kokonaan. Kirjoitin kirjeitä, joihin liimailin kiiltokuvia. Se sai korvata puhelut, joihin olimme tottuneet.  Olin iloinen, kun sain seurata veljesten vilpitöntä välittämistä omasta äidistään. Anoppi ansaitsi tuon ja sai takaisin välittämistä, jota oli itse lapsilleen antanut. Tämä ihminen oli minun luottohenkilöni. Me saatoimme puhua kaikesta asioiden ihan oikeilla nimillä. Hyvin vaikeina hetkinä minulla oli anoppi, joka aina seisoi lujasti liittomme ja meidän molempien takana. Mitä ikinä puhuimme pysyi meidän välisenä. Sellainen luottamus on tässä maailmassa niin harvinaislaatuista. Anoppi puhui vähän ja viisaasti. Arvostin hänessä tyyneyttä ja hän piti minussa eloisuudesta ja puheliaisuudesta.

En koskaan tule unohtamaan viime joulua. Me vietimme sen yhdessä mökillä. Me kaikki tiesimme, että se oli viimeinen joulu yhdessä. Yritimme nauttia tuosta tunnelmallisesta joulusta mökillä parhaamme mukaan. Se haikeus oli silti takaraivossa jokaisena hetkenä. Meillä oli kaunis joulu yhdessä ja se oli todellakin viimeinen yhteinen joulu. Miten ihanaa, että saimme viettää sen rauhassa keskenämme. Nyt nuo hiljaiset päivät ovat loppu elämän kauniina muistona mielessämme. Viimeiset oman kullan rakkaan äidin leipomukset sulivat suussa. Enää me emme niitä herkkuja saa. Äitien leipomuksia parempaa ei ole olemassakaan ja nyt meiltä molemmilta nuo herkut on osaltamme syöty. Suljen silmäni ja melkein tunnen sen porkkanakakun maun suussani.

Keväällä oli edessä asioiden ihan oikea kohtaaminen. Sairaus eteni vääjäämättä ja nopeasti. Jäin kotiin koirien kanssa, kun puolisoni oli äitinsä kanssa saattoleirillä. Se leiri toi ruman todellisuuden meidän elämään. Rakkaani tuli kotiin hyvin totisena. Tästä ei ole ulospääsyä. Huomenna herätessämme asiat eivät ole muuttuneet parempaan, vaan edessä ovat vääjäämättömät jäähyväiset. Sairauden tahti kiihtyi. Se tarkoitti valvottuja öitä, epätoivoa ja surua. Käytäntöä ja arjen elämää sairaan elämässä yritetään auttaa, mutta se ei ole helppoa. Puolisoni matkat äidin luokse lisääntyivät, syvä surun varjo sumensi sateista kesää.

Jotenkin se kaikki halvaannuttaa. Me pääsimme irti kaikesta vain hetkeksi, kun hiihtolomalla lepäsimme Intiassa ja loppukesällä seikkailimme Pyreneillä ja Ranskassa. Ehkä juuri näiden viikkojen ansiosta, me jotenkin jaksoimme ja liittomme kesti tämän koettelemuksen.  Ranskasta kotiin palatessa oli edessä arki ja työ. ALS eteni vauhdilla ja tilanne heikkeni heikkenemistään. Syksy on ollut surullinen. Meillä kotonakin on väsytty ja voimat ovat käyneet vähiin. Vain hetki sitten siippa ja veljensä olivat äitinsä luona. Edessä oli ollut äidin siirtyminen sairaalaan. Tämä syksy on ollut niin haikea ja sairauden vauhtia vain kiihtyi kiihtymistään.

Minä olen törmännyt kuolemaan elämässäni liikaakin. Yritän pitää itseni kiireisenä ja jatkaa elämää parhaani mukaan. Se on minun tapani selviytyä. Oma äitini opetti aina, että inhoaa turhasta valittajia ja sen opin olen sisäistänyt hyvin. Ei kuolemaan oikein totu. Se yö oli kummallinen. Sunnuntaina olin palannut kiireiseltä harraste viikonlopulta kotiin ja menimme nukkumaan. Aamuyöllä puhelin soi ja tiesin heti, ettei se puhelu tiedä hyvää. Anoppi oli nukkunut pois ja maallinen matka oli päättynyt. Elämä seisahtui hetkeksi. Lapsi on aina lapsi ja äiti on aina äiti, vaikka ikä olisi mikä. Siihen suruun ei koskaan ole valmis.

Tuska ja kipu olivat hävinneet. Yritin lohduttaa itseäni ja puolisoani ihanalla ajatuksella, että nyt maailman rakastavimmat kaksi äitiä saavat kohdata toisensa ja seurata jälkipolvensa edesottamuksia turvallisessa ihanassa paikassa. En tiedä onko taivasta edes olemassa. Sen minä totisesti tiedän, että jos on. Siellä nämä kaksi ihanaa, vahvaa, rakastavaa ja maailman kaksi parasta äitiä ovat. Silmäni kostuvat kyynelistä ja samalla minua hymyilyttääkin.

On ollut hautajaisten ja viimeisten jäähyväisten aika. Samalla minua surettaa puolison tuska ja suru. En ole lainkaan niin hyvä lohduttaja kuin haluaisin.  Kuoleman kohtaaminen halvaannuttaa minussa jotakin ja käperryn kuoreeni. Minulle paras tapa surra on hiljaa ja rauhassa. Minä olen mies, enkä oikein osaa itkeä muiden nähden. Minun tapani käsitellä asioita on kirjoittaminen ja siksi kirjoitin tämän tarinan kivusta. Sitä miettii kaikkea mennyttä, sanottuja sanoja, sanomattomia sanoja, syötyjä herkkuja, halauksia ja hiljaisia katseita. Jotakin kuoleman kohtaaminen on opettanutkin. Yritin sanoa paljon merkityksellistä jo anopin eläessä. Silti en kai ehkä sanonut vieläkään tarpeeksi, mutta ainakin yritin ja sanoin jotakin.  Olemme nyt siipan kanssa sen syvän surun äärellä, jota kuoleman kohtaaminen aina merkitsee. Se merkitsee jäähyväisiä ja loppullinen ero riipaisee syvältä. Äiti menetetään vain kerran ja siinä erossa katoaa jotakin hyvin lujaa, sanoisinpa melkeinpä pyhää. Siinä menetetään se vahvin ja aidoin rakkaus maailmassa.

Nyt on meidän omaisten itkun ja surun aika. Se meidän kannattaa tehdä täysillä ja oikein. Hautajaiset ovat retken päätepiste. Tämän ajan ei kuulu tai tarvitse olla helppoa.  Nämä itkuiset viikot ja hautajaisissa lopullisten jäähyväisten jälkeen voi vasta meidän omaisten elämä jatkua. Rakkaan omaisemme kipu ja kärsimys ovat poissa. Edessä on ehkä se ihana vaalea kirkas valo, josta puhutaan. Sen päässä meitä kaikkia odottaa huoleton tila, jossa kipua ja kärsimystä ei tunneta, Hyvää matkaa valkoiseen valoon. Tiedän kahden lapsesi ja kahden lapsenlapsesi selviävän elämän tyrskyistä, sillä niin paljon rakkautta olet heille antanut. Kiitos.

 

Facebook Comments