Rotujen tuloksekas kasvatus invalidisoituu pykäliin ja “pätijöihin”

Suomalainen koirankasvatus alkaa hyytyä kasvavaan pykälien ja pakkojen määrään. Suomalaisessa yhteiskunnassa vallalla oleva holhousmentaliteetti on huolestuttava ilmiö. Yksilöiden valtaa rajataan ja yhteisö pyrkii ottamaan päätäntävaltaa sekä ohjaa asioista yhä kasvavassa määrin. Tämä näkyy valitettavasi yhä enemmän myös suomalaisessa koirankasvatuksessa. Kentälle ilmaantuu ihmeellisiä “pätijöitä”, joiden ansioista ei kukaan ole kullut, mutta mielipiteissä löytyy senkin edestä. Rotukoirien kasvatus on hyvin haastavaa ja monimuotoista työtä. Kasvattajan pyrkiessä kasvattamaan elinvoimaisia ja terveitä rotukoiria, on keskiössä oma siitosmateriaali. Oma siitosmateriaali on ne ihan omat mahdollisimman elinvoimaiset, vahvahermoiset ja laadukkaat omat koirat. Koirien omistaja ja kasvattaja on se, joka parhaiten nämä koirat arjessa sekä siinä ihan oikeassa elämässä tuntee. Ulkopuolisilla “pätijöillä” ei yksityisten toimijoiden siitosvalinnoissa  ja kasvatuksessa pitäisi olla liikaa sanavaltaa, varsinkaan jos kysymyksessä on kokenut ja hyvin ansioitunut kasvattaja. 

Ulkopuoliset eivät voi tuloksekkaasti ohjailla kasvatusta ja päättää, mitä siitoskoiria kussakin sukupolvessa olisi käytettävä. Heidän ei pitäisi myöskään liiaksi lähteä rajoittamaan osaavien kasvattajien mahdollisuuksia tehdä jalostusvalintoja käytännössä välillisin keinoin. Lahjakas ja asiansa todella perehtynyt innostunut kasvattaja on koirankasvatuksen suurin voimavara. Se on se rotujen säilymisen perusta. Hyvä kasvattaja uhraa suunnattomasti henkisiä ja taloudellisia resursseja koiriensa kasvatukseen. Kasvattaja tietää parhaiten, milloin ja missä narttu pitää käydä astuttamassa, onko se ulkomailla vai oma uros. Nämä astutukset eivät saisi kaatua pykäliin ja yksittäisiin lausuntoihin, joilla kokonaisuuden kannalta on usein aika vähän merkitystä. Populaation elinvoiman lisääminen, geneettisen variaation monimuotoistaminen ei saisi olla kiinni yksittäisestä polvi- tai lonkkalausunnosta. Kasvattajan aika ei pidä kulua byrokratian selättämisessä ja poikkeuslupa anomuksissa, kun se aika sekä voimavarat pitäisi käyttää siihen ihan oikeaan kasvatukseen.

Valitettavasti Suomen yleistyvä trendi on pykälien ja sääntöjen ylenmääräinen kasvattaminen. Tämän ilmiön harjanteella riehuvat usein innokkaat suu vaahdossa, rajoituksia ja sääntöjä keksivät “pätijät”, joilla paremman tekemisen puutteessa aikaa riittää keskittyä muiden toiminnan arvioimiseen. Jostain ihmeen syystä heille usein kehittyy tarve pyrkiä puuttumaan muiden tekemisiin. Niiden ihan oikeiden asiantuntijoiden ääni, jotka koiria sukupolvia ovat tuloksekkaasti kasvattaneet, hukkuu yhä kasvavan pätemisen himoisen toisia ohjaamaan pyrkivän ryhmän alle. En oikein ymmärrä, mistä niin monelle löytyy tarve alkaa ohjata ja holhota toisten toimintaa. Se on surullista varsinkin silloin, kun itseltä ei sitä oikeaa kokemusta, osaamista ja käytännön tieto-taitoa riitä. Paras tapa kehittää ammattitaitoa on kasvattaa niitä ihan oikeita koiria. Kasvata niitä nöyrästi ja mieli avoinna. Se vie sukupolvien aikana ja vuosikymmenien kuluessa osaamista eniten eteenpäin. Oikea ammattitaito on asia, jonka puolesta puhuvat tulokset eivät oma suu.

Itse vuosikymmeniä rotukoiria kasvattaneena olen huomannut poikkeusten ja monien epäloogisuuksien kuuluvan osana elinvoimaisen populaation ylläpitoon. Uskon yhä enemmän myös koirien omaan kykyyn vaistoa asioita. Feremonit ja oma luonnollinen valinta on joskus ja ehkä useinkin parempaa kasvatusta, kun osaamattomien ihmisten yritykset kasvattaa seuraavaa sukupolvea. Miten sitä ehkäpä arvokkainta osaamista, luonnon valintaa, osaavan ja lahjakkaan kasvattajan intuitiivista osaamista voidaan siirtää norsunluu torneihin sekä teoriassa tapahtuvaksi? Sellaista tarvetta ei pidä olla. Kasvatus pitäisi tapahtua käytännössä ja siellä, missä se oikea osaaminen sekä tieto-taito koirista on. Tulevien yhdistelmien oikeutuksen perustelu paperilla, etukäteen ulkopuolisille ihmisille tai kasvavan sääntöjen sekä pykälien edellytysten täyttyminen voi usein olla tie päinvastaiseen.

Se on oikeasti ne syntyvät pennut, pentujen määrä, koirien elämän helppous, kokonaisvaltainen terveys ja eletty ikä, joka ratkaisee. Tämän pentue pentueelta kertyvän tiedon muuttuminen sukupolvia kestäneeksi populaation tuntemisen taidoksi on parasta mahdollista ammattitaitoa. Tätä työtä tehneet ihmiset ovat ne ihmiset, joita pitäisi kuunnella. Monet heistä vain eivät jaksa, kun selviääkin, että enemmän osaamista tuntuu omaavankin vuosikokouksissa ensimmäisen tai toisen koiransa omistavat ihmiset. Usein he eivät ole koiria kasvattaneet yhtä tai kahta sukupolvea pidempään, jos aina edes sitten sitäkään. Silloin se onkin kovin helppo puhua, kun oikeaa kokemusta ja omakohtaista vuosikymmenien osaamista ei ole. Olen usein sanonut ja sanon edelleen, kun koiria on kasvattanut kohtuullisin tuloksin vähintään viisi sukupolvea voisi miettiä, että ottaa kantaa kasvatukseen hieman voimakkaammin ja olisi pieniä eväitä neuvoa kasvatuksessa vasta-alkajia. Nyt äänessä tuntuu eniten olevan tämä ihmeellisten “pätijöiden” joukko, jossa viiden sukupolven oma kasvatus tai omakohtainen tieto-taito on jäänyt kyllä pahasti kerryttämättä.

Kasvatus ja ihan oikea ruohonjuuri tasolla tapahtunut sukupolvia ja vuosikymmeniä kestänyt kasvatustyö on paras opettaja koiran kasvatuksessa. Ei tätä hommaa tyhjästä opita ja “pätijöitä” tuntuu nyt olevan aivan liikaa.

 

 

Facebook Comments