Ojakkalan tekniikan ihmelapset ja Pimpero tekstiilitaiteilijana

Talven selkä alkaa taittua ja päivät pitenevät. Ei siis ihme, että Ojakkalassa alkaa meno vilkastua. Kaikilla nartuilla on ollut juoksu päällä, alkamassa tai loppumassa.  Se on tietenkin saanut hormoonit valloilleen ja elämme hormooniviidakossa.  Omistajienkin mielenterveys joutui koetukselle, kun auto teki tepposet. Taloutemme tekninen osaaminen on tunnetusti kehnoa ja yksi rajummista eponnistumisista tällä saralla tuli taas todistettua. Olemme häpeästä suunniltamme. Tapaus on vähintäänkin kiusallinen. Pirteä bostonimme Pimperokin on järjestänyt tuttuun tyyliinsä pienen talviyllätyksen ja neitonen kunnostautui tällä kertaa tekstiilitaiteilijana. 

Boston herrasmies Frodo ja  tiibettiläiset apso ukkomme Christian sekä Torsten ovat olleet hätää kärsimässä, kun kaikkialla tuoksuu hehkuvan lisääntymiskyvyn merkkinä juoksuaikojen ihanaiset kypsät hedelmät. Päät pyörällä pojat kulkevat ympäri Mölymäkeä ja yrittävät epätoivon vimmalla päästä parhaimmilla päivillä olevien tyttösten kimppuun. Nyt on oikea kypsien hedelmien suma. Ainoastaan bostoni Miss P. ja azawakhit ovat säästyneet juoksun ajoittumiselta tähän sumaan. Taloudessamma vallitsee oikea tasa-arvon aalto ja onnellisesti on jokainen uros päässyt myös hommiin “Mölymäen hedelmätarhassa.” Puolisoni ei ole lainkaan onnellinen kyykkiessään lattialla koiria kiinni pitämässä. “Tätäkö se tarkoitti, myötä ja vastoinkäymisissä?” “Juuri tätä se tarkoitti.” vastaan. Säästän kipeää polvea ja ohjailen etänä prosessia mukavasti nojatuolilla istuen.

Parisuhde on ollut koetuksella myös traagisen teknisen edesottamuksen takia, tapahtumaketjua voi pitää vähintääkin nolona. Uusi hehkeä maastoautomme Land Rover on ollut hetken käyttämättä, kun odottelimme siihen kunnon vanhanajan nastallisia talvirenkaita. Vihdoin saatiin kunnon renkaat alle ja niin lähti tekniikan ihmelapsi, eli rakas puolisoni, maasturilla iloisesti liikenteeseen talviseen keliin. Ajaminen ei tuottanut ongelmia, vaan sitten ilmestyikin ohdakkeinen ongelma bensa-asemalla. Iloisesti siippa tankkaa autoa, mutta tankkiin ei mene pisaraakaan. Sinnikkäästi sitkeä autourheilija kiukun vallassa painaa bensakahvaa väkisin ja niin läikkyy polttoainetta pitkin pieluksia ulos tankista.

Minä saan tuskastuneen soiton särkyneestä autosta tiukan työpäivän tiimellyksessä. Minä taas suivaannun kovasti, kun olen vakuuttunut, että autoileva puoliskoni on rikkonut bensatankin hienon mekanismin runnomalla väärää pumppua tankkiin tai muuta vastaavaa. Kotiin palatessani otan näyttävästi auton ja lähden tankkaamaan sitä. Olen varma, että murunen ei vain ole osannut tankata autoa oikein.  Kauhistus on suuri. Totta tosiaan bensat läikkyvät päälle ja sinnikkäistä yrityksistä huolimatta tankkiin ei mene desiäkään bensaa. Kiukun kourissa saavun kotiin sättimään tankin rikkonutta nuijaa. Annan tiukan työmääräyksen. On selvää, että rikkoja vie auton korjaamolle ja saa maksaa viulut. Niin vie murunen seuraavana päivänä auton korjaamolle, jossa todetaan tankin olevan täysin ehjä. Alkaa sanasota, kun armaani kokee tulleensa loukatuksi. “Kuulkaas olen tankannut autoja menestyksekkäästi ilman pienimpiäkään ongelmia kohta 30 vuotta.” “Minäkö en osaisi tankata.” Korjaamolle vakuutetaan tankin olevan täysin kunnossa ja niin lähtee murunen iloisesti tankkaamaan autoa. Lopputulos on sama. Tankkiin ei mene pisaraakaan.

Olemme raivon vallassa. Miten uusi hieno automme voi olla näin huono? Niin päätetään auto viedä korjaamoista parhaimpaan, jotta viheliäinen vika saadaan kuntoon. Seuraavana päivänä saamme puhelinsoiton ja auton kerrotaan olevan täysin kunnossa. Häpeä on hirvittävä, kun mekaanikko kertoo tilanteen. Tankkiin ei mene polttoainetta hyvin yksinkertaisesta syystä, tankki on näet piripintaan asti täysi. Totta tosiaan autoa korjaamolta taas hakiessamme huomamme polttoainepylvään olevan kattoon asti täynnä ja punainen tankin tyhjyydestä kertova kiinteä viivahan on aina punaisella. Nolona ja häpäistynä autoilemme kotiin ja ymmärrämme jälleen kerran, miten lahjattomia me tekniikan saralla olemme. Loppumatkan nauramme katketaksemme  koko episodille.

Onneksi arkeen ja eloomme aina varmuudella piristystä tuo bostoni Pimpero, joka ei petä meitä nytkään. Talvella on niin ihanaa lämmittää takkaa ja ei ole takkatulen lämmön voittanutta. Puita lisätessä pari isoa kekälettä lensi takan eteen kuparilevylle. Jätimme ne siihen jäähtymään ja siihenhän ne unohtuivat jäähdyttyään. Olemme makkarissa pituussuunnassa moottoripedeillä, pedit taittoon säädettynä, katsomassa riipivää kauhuelokuvaa. Koirat makoilevat ja lämmittävät mukavasti ympärillä. Elokuvan loputtua huomaamme, että Pimpero puuttuu. Yllätys on ikävä, kun olohuoneeseen tullessamme huomaamme neiti P:n harrastaneen graffitia hiiltyneellä kekäleellä. Toinen olohuoneen sohva on täynnä Pimperon suunnittelemia hiilellä stailattuja viestejä. Loppuviikko onkin mennyt tekstiilipesun saloihin perehtymällä. Myös Pimperon oma naama oli suloinen nokiturpa ennen kuin tekstiilitaiteilija joutui itsekin kylpyyn.

Tekstiilitaitelijana kunnostautunut Miss P. tietää myös miten uurastuksen jälkeen levätään. Makoisaa ja rauhallista viikonloppua kaikille. 

Facebook Comments