Koiranjalostuksen pahin vinoutuminen on vieraantuminen

Koiranjalostuksessa ja kasvatuksessa teoreettisia mestareita, pykälänikkareita,muikeita metodeja sekä innovatiivisia indeksejä keksitään lisää ja lisää. Koirankasvatus vinoutuu ja menee sitä enemmän pieleen, mitä enemmän siirrytään käytännön oikeasta elävästä elämästä paperille. Kokemattomattomia ja ilman käytännön omakohtaista vuosikymmenien kokemusta omaavia ihmisiä on usein helppo viedä kuin pässiä narussa. Esitetään uskottava raja-arvo, indeksi tai sisäsiitosprosentin yläraja  ja sillä mennään. Homma hoituu ja uskotaan ulkokultaisiin mantroihin, kun se onnistuneen koirankasvatuksen ja jalostuksen perusta on lopulta aivan jotakin muuta. Se perusta pitäisi olla se ilmielävä koira ja jalostuksen valinnat tulee olla aina lujasti kiinni käytännössä sekä eletyssä elämässä. Menetelmistä, indekseistä ja luvuista voidaan toki sitten hakea apua sekä vahvistusta omille valinnoille, mutta aina tässä järjestyksessä. Vieraantuminen koirasta on koirankasvatuksen suurin epäonnistuminen viimeisinä vuosina ja vuosikymmeninä. Olisi aika palauttaa elävä koira perustaksi jalostukseen. Mitä se tarkoittaa?

Eläinpopulaatiot rakentuvat alunperin kaikki hyvin yksinkertaiselle periaatteelle, joka tulisi yhä vieläkin olla jalostuksen perusta. Se luja ja varmin perusta populaation rakentumisessa on, että vain kaikkein vahvimmat ja elinvoimaisimmat yksilöt jatkavat sukua. Taistelu selviytymisestä on rajua. Aikuisuuteen selvinneistä vain ne kaikkein vahvimmat saavat mahdollisuuden jatkaa sukua. Miten vääristynyt onkaan nykyinen koiranjalostus? Kasvatuksessa kohonneen elintason myötä kaikki jäävät henkiin, liian usein keinotekoisestikin, kasvattajat ummistavat silmänsä, minkä piti oikeastaan pentueesta selvitä ja kuka oli se vahvin. Heikkoudet ja degeneraatio lisääntyvät populaatiossa taitamattoman kasvattajan avustuksella.

Kuvaan asiaa karrikoidusti, mutta tosiasiassa hyvinkin todellisena nykymaailmassa. Kuvitellaan, että koirat tai rotusi olisi villieläinpopulaatio suljetulla Afrikan savannilla. Se olisi itseasiassa parasta, mitä monelle rodulle voisi tapahtua. Siellä narttu synnyttää ja jos jokin menee pieleen, niin on tarkoitettu ja epäkelvot  karsiutuvat pois populaatiosta. Synnytyksen epäonnistumisen syyt ovat koirilla vakavampia kuin yleensä ymmärretään. Synnytys on hyvä elinvoiman ja tasapainon mittari, joka eläinpopulaatioissa on vuosituhansia estänyt pahempaa degeneraatiota populaatiossa tapahtumasta. Miksi niin monet kasvattajat eivät tätä oivalla? Synnytyksen epäonnistuminen voi tarkoittaa koko pentuetta, tai sekä pentuetta että narttua.

Elinvoimaisen nartun synnytys sujuisi hyvin ja pentuja syntyy useampia. Karussa ympäristössä jokunen heikko pentu ei selviä pesästä ulos, mutta ne tasapainoisimmat ensimmäisinä jaloilleen nousseet vahvimmat pennut selviävät ja alkaa taistelun seuraava vaihe. Kasvu aikuisuuteen karsii yksilöistä kömpelöimpiä ja sopeutumattomimpia. Se menetelmä ja taistelu pitävät lajeja elinkelpoisina. Lopulta koirien tullessa sukukypsäksi hoitavat astumisen ne kaikkein vahvimmat ja vetovoimaisimmat urokset. Ne näkyvät ja kuuluvat. Siitosyksilöt ovat populaatiostaan ne kuninkaat ja kuningattaret, jotka edustavat elinvoiman ja vahvuuden tai tarkoituksenmukaisuuden huippua populaatiossaan. Taitava ja osaava kasvattaja tunnistaa nämä koirat. Kasvattajan mielessä tulisi olla aina isokuva eivätkä epäoleellisuudet, joka voi olla väri, tietty lonkka-aste jne. Katso aina ensin kokonaisuutta ja uppoudu jäljelle jääneistä sen jälkeen yksityiskohtiin sekä lukuihin mahdollisuuksien mukaan.

On todella surullista todeta, että monet nykyiset kasvattajat käyttävät siitokseen koiria, joiden ehkä olisi kuulunut karsiutua populaatiosta jo synnytyksessä tai ensimmäisinä elinpäivinään. Kuinka moni kasvattaja etsii kuvainnollisesti siitosyksilöitä apinanleipäpuun takaa kyhjöttävistä raasuista, kun niiden ei kuuluisi päästä lähellekkään lisääntymiskykyisiä naaraita. Usein naaraiden luontainen feremonivaistokin pistää vastaan kelvottomille uroksille, kun vaistoja vielä nartuilla on jäljellä, mutta ei kun astuttamaan. Kasvattajan tehtävä on poimia populaatiosta, ne vahvimmat, elinvoimaisimmat sekä voimaa huokuvat urokset ja siitosyksilöt. Se tarkoittaa karsintaa ja valintaa. Ne yksilöt löytyvät populaation keskiöstä keskeltä savannia. Ne ovat vahvoja narttuja ja uroksia. Nykyisin liian harva kasvattaja enää löytää tietään keskiöön, kun epäolennaisuuksiin keskittyminen ja liian suuri “faktan” määrä ohjaa näkemystä pois siitä kaikkein oleellisimmasta. Pahimmillaan rotujärjestöt liioitellulla kiintiöllä estävät näiden voimakkaimpien käytön ja ohjaavat aloittelevaa kasvattajaa heikon uroksen luokse “apinaleipäpuun takaa löytyvän kivikon koloon kyhjöttävän uroksen luokse.” En silti kannata tietysti matador jalostusta, mutta kohtuus kaikessa ja on parempi käyttää kaikkein vahvimpia enemmän kuin päätyä rääpäleisiin. Toisaalta valinnan varaa vahvoista löytyisi enemmän, kun niitä ei “keinotekoisesti” epäoleellisin jalostuksen valinnan asteluvuin karsittaisi jalostuskäytöstä.

Koirien kanssa pitää elää. Koiria ja rotuasi populaationa pitää osata lukea. Suuret elinvoimaiset onnistuneet pentueet tulisi olla keskiössä. Näistä ne vahvimmat ovat voimaa huokuvia yksilöitä, jotka näkyvät ja kuuluvat. Siihen kuuluvat helposti myös dominanssi ja haastavuus, jotka vääristyneimmissä tapauksissa osaamattomissa käsissä kääntyvät lopulta jopa koiria itseään vastaan. Nämä vahvimmat karsitaan jalostuksesta, kun “pullamössö” tuntuu ja sopii elämään paremmin. Kasvattajana paras vinkkini olisi hakeutua todellisen elinvoiman äärelle, eikä kauhoa pullamössöä.

Tunnista populaation vahvimmat ja elinvoimaisimmat yksilöt. Sitä et löydä lonkkakuvan avulla tai indeksillä. Se löytyy koirat ja rotusi todella tuntemalla. Se löytyy pentueita seuraamalla ja koirien kasvua sekä ihan aitoa elämää tuntemalla. Isojen, elinvoimaisten, helppoa elämää elävien, vahvojen ja näkyvien sekä kuuluvien pentueiden vahvimmat yksilöt tulisi olla aina jalostuksen perusta. Se on se perusta, mihin kaikki eläinpopulaatiot ovat vuosituhansia selviytymisensä perustaneet. Lisääntyminen on eläimissä jätetty luonnossa hyvästä syystä vain kaikkein vahvimmille. Me ihmiset emme saisi tätä periaatetta rikkoa.  Valitettavasti  me olemme viime vuosikymmeninä keksineet yhä uusia ja uusia menetelmiä, että hylkäisimme juuri tämän luonnollisimman ja terveimmän menetelmän, vaikka juuri tähän kasvatuksen tulisi nytkin perustua.

Elinvoimaa ovat helppo lisääntyminen, isot pentueet, nopeasti raajoilleen nousevat ja helposti liikkuvat pennut, se on rähinää ja voimaa. Elinvoima näkyy ja kuuluu. Isojen helppoa elämää eläneiden pentueiden vahvimmat ovat kasvatuksen perusta. Eläinpopulaatiot ovat rakentuneet tälle perustalle vuosituhansia. Eläinpopulaatioita ei rakenneta tietokoneilla ja paperilla. 

 

Facebook Comments