Erilaiset maailmat – luontokuvausta luotisateessa

Olen nyt asunut Yhdysvalloissa reilut kaksi kuukautta ja jouduin ensimmäisen kerran hengenvaaraan. Minä en osaa pelätä mitään, olen kasvanut turvallisessa Suomessa ja olen aina tuntenut valtavaa turvaa ympärilläni, vaikka maapallon olen ympäri kiertänyt useampaan kertaan. Olipa sitten yö tai päivä, olen aina mennyt minne olen halunnut enkä ole erikoisemmin tuntenut pelkoa. Olen kokenut aseen ohimollani kahdesti elämässäni kerran Puolassa ja kerran Isossa-Britanniassa. Ne kokemukset olivat pelottavia, mutta ei niistä jäänyt minulle mitään kummempia traumoja, vaikka toisella kerralla samalla ryöstetyksi tuleminen otti lujille. Minä rakastan urbaania tutkimusmatkailua, luontoa ja valokuvaamista. Niinpä sukellan silmät ummessa humaltuneena paikkoihin, jotka kiinnostavat minua enkä näe tai kuule mitään. Clifton ja naapurini Yhdysvalloissa ovat yrittäneet kertoa minulle, että täällä en voi mennä inspiroituneena minne tahansa ilman huolen häivää. Nyt menin valitettavasti väärään paikkaan ja väärään aikaan. Jouduin keskelle silmitöntä ammuskelua ja olin yhtäkkiä keskellä luotisadetta.

Olin kuvaamassa Chappel Hillin alueella, joka on kaunis sekä vauras yliopistokaupunki Durhamin vieressä. Sunnantain aurinko suunnitteli laskemistaan ja kuuma päivä alkoi hieman viilentyä. Olin ottanut mahtavia kuvia ja nähnyt sekä aistinut todella vaikuttavia paikkoja koko päivän. Yliopiston rakennukset, kartanot, puistot ja asuinalueet olivat saaneet pääni aivan pyörälle kauneudesta. Iltapäivän päätteeksi vierailin vielä kauniilla hautausmaalla ja aistin tuon ainutlaatuisen paikan hijaisuudesta. Oli aika lähteä kotiin kaikesta päivän kauneudesta humaltuneena.

Istuin autooni ja lähdin ajamaan kohti Durhamia. Moottoriteiden asemasta päätin oikaista pienempää kapeaa kiemurtelevampaa ja asteen hijaisempaa tietä. Liikenne oli myöhäis sunnuntai-iltapäivänä kuitenkin melko runsasta. Ilma oli aivan ihana ja päivän helteen asemasta lämpötila laski alle + 30 C. Ajaessani jonossa näin kyltin joesta. Samalla auton ikkunasta näin kapean joen kiemurtelevan metsässä. Valoa oli vielä hieman jäljellä ja kamerassani oli vielä virtaa sekä muistikortissa tilaa. Päätin kurvata pienelle hiekkatielle katsomaan pientä jokea.

Täällä on niin idyllistä. Vaistoan silti naapureistani, täkäläisistä ystävistäni ja työkavereistani, että heillä pelko on läsnä elämässä koko ajan aivan toisella tavalla kuin minulla. Clifton on musta ja hänelle maailma täällä  ympärillä on vielä vaarallisempi paikka. He puhuvat jengeistä, he pelkäävät pimeää, “vääriä kaupunginosia” ja autioita paikkoja. Cliftonille vaarallisinta aluetta voi taas olla juuri se idyllinen maaseutu tai vääränlainen poliisi. Minä en osaa tällaisia asioita varoa tai tuntea pelkoa pimeässä enkä autiossa paikassa. Huolettomana pelotonna elämä on astetta mukavampaa ja vapaampaa. En pelännyt nytkään, mielessäni ei ollut huolen häivää.

Ajoin pientä tietä ja se päättyi pieneen kenttään, jossa oli kaksi polkupyörää sekä hieno urheiluauto. Parkkeerasin auton ja lähdin kävelemään polkua kohti joen rantaa. Heinä ja ruohot tuoksuivat ihanalle. Täällä sirkkojen siritys on korvia huumaava ja siinä sunnuntaisessa iltapäivässä oli jotakin todella runollista. Kävelin noin kaksisataa metriä ja näin joen rannassa kaksi poikaa onkimassa. Se näky oli jotenkin kauniin suloinen ja oli kuin aika olisi pysähtynyt. Kävelin kohti rantaa ja pojat onkivat innokkaana. Tässä kohdassa jokea oli pieni pato ja joki muodosti lammen tapaisen leveämmän suvannon. Kaivoin kameran ja räpsäsin pari kuvaa. Paikka ei ollut erityisen kuvauksellinen, vaikka tunnelma oli ikiaikainen. Pojat kertoivat juuri saapuneensa paikalle. Kyselin, mitä kaloja joesta saa. Siinä rupattelimme kaikessa rauhassa, kun rehevän metsän siimeksestä melko kaukana niityn reunassa näkyi epämääräinen joukkio. Sieltä lähestyi muutama erittäin huonoa englantia puhuva täysin sekaisin oleva huutava jengiläinen. He olivat selvästi raivoissaan jostakin.

Siinä samassa he näkivät meidät ja kaivoivat taskujaan. Ei voi olla totta sanoi toinen poika. Metsän siimeksestä pellon laitaan tulevat miehet kaivoivat taskuistaan aseet. Miehet huusivat meille täysin sekaisin ja vihamielisesti. Nuoret jengiläiset olivat selvästi huumeista täysin sekaisin. Siinä samassa he alkoivat ampua täysin silmittömästi ympäriinsä meidän suuntaan. Onneksi he olivat varsin kaukana ja todellakin “matkalla”. Siinä samassa luoti osui toisen pojan vieressä olevaan kiveen ja se kimmahdus oli todella epämielyttävä. En osaa selittää sitä tunnetta, kun me toisillemme vieraat ihmiset katsoimme toisiamme ja tajusimme luotisateen keskellä, että nyt on mentävä ja lujaa.

Me emme miettineet hetkeäkään, vaaran hetkellä sitä vain toimii vaistomaisesti. Me juoksimme todellakin henkemme edestä kohti kenttää. Minulla oli jalassani shortsit ja jalkaani tarttui matkan varrella piikkipensas, joka repi jalkani verille. En pysähtynyt, enkä tuntenut siinä hetkessä adrenaliiniryöpyssä edes kipua. Luodit viuhuivat korvissa ja aseiden laukausten äänet tuntuivat korvia huumaavilta. Miehet nauroivat nyt lähelle joen varteen päästessään mielipuolisesti.

Miehet eivät lähteneet onneksi joenvarresta peräämme, vaan jäivät rantaan ammuskelemaan. Olin jo suunnitellut puhkovani hienon urheiluauton renkaat, että he eivät pääse peräämme. Hyppäsin autoon ja pojat pyöriensä selkään. Kiisimme paikalta pois nopeasti ja sain todellakin opetuksen, täällä pitää ihan oikeasti välillä miettiä minne menee. Väärässä paikassa väärään aikaan olo  voi todellakin olla ihan oikeasti hengen vaarallista. En minä silti nyt aio pelätä ja kamerani jo innolla odottaa uusia kuvasmatkoja, mutta olipahan taas erilainen kokemus. Tämä ammuskelu auttaa minua ymmärtämään taas paremmin, miksi täällä ihmiset ihan oikeasti pelkäävät niin paljon enemmän.

Jokeen tutustuminen oli tällä kertaa vaarallisempaa kuin olisi saattanut kuvitella. Laukaukset suhisivat ympärillä juostessamme pakoon sekaisin olevia jengiläisiä.

Facebook Comments