Meidän talouden syksy sai sukkelan käänteen, kun taloon muutti samana päivänä azawakh ja bostoninterrieri. Itse olen haaveillut azawakhista pitkään ja siippa taas on haikaillut bostonia jo vuosia. Mökkielämään ja metsittyneeseen elämäämme sopivat tässä vaiheessa lyhytkarvaiset koirat. Ranskanbulldoggi Cocon kuoleman jälkeen piti siipan saada oma koira. Tässä vaiheessa harrastusta se tärkein asia on luonne ja toivon mukaan terveys. Hyvä ulkonäkö on mukava bonus. Ulkomuototuomarina on joskus fiksua hankkia koira maan rajojen ulkopuolelta, sitä saa tuntea olonsa turvallisesti “ulkopuoliseksi”. Nämä kaksi rotua ovat isoja rotuja Ranskassa ja niinpä päädyin etsimään pennut sieltä. Päätös oli hyvä ja vihdoin tuli aika noutaa nämä kaksi ranskatarta Ojakkalan Mölymäkeen vauhtia pölyttyneeseen arkeen antamaan. Sitä on totisesti piisannut, vaikka rauhaa rakastavia pakkauksia nämä kaksi mademoisellea ovatkin.

Pariisissa oli ihana tavata kummityttöni Tiia ja hänen sulhasensa Thomas. Bostonin kasvattaja ihana koiratäti Dominique ei puhu lainkaan englantia, joten ulkopuolinen kielitaito olikin tarpeen auttavan ranskamme tueksi. Lähdimme seikkailemaan Versaillesin takamaille pentuun tutustumaan. Bostonin toivoimme löytyvän tyypikkäistä sekä perusterveistä vanhemmista mahdollisimman kookkaasta ja toivon mukaan itsekseen syntyneestä pentueesta. Kasvattaja oli pitänyt toukokuussa syntyneestä pentueesta kaksi parasta tyttöä itse. Pääsimme sopimukseen. Saisin valita näistä meille tytön Suomeen vietäväksi, jos näistä toinen kovasti meitä miellyttäisi.

Astuimme taloon sisään takamaiden seikkailujen jälkeen. Ranskahan on siitä hassu, että periferia alkaa jo noin 80 kilometriä Pariisin ulkopuolelta.  Siellä ei datayhteys ja kännykään enää aina toimi, eivätkä edes kaikki tiet löydy navigaattorista. Soittelimme Dominiquelle ajo-ohjeita ja navettojen sekä ankkalaumojen takaa kurvasimme madamen kotikonnuille. Oppaamme Thomas ja Tiia nauroivat tapahtumaa, kun iloinen lauma koiria “syöksyi kimppuumme”. Tiia takuulla ajatteli, että on muitakin hulluja kuin setäni. Pentujen emä oli valloittava ja toinen sen tytöistä oli hurmaava. Se oli tyttömäisen veikeä, sitä vähän ujostutti, mutta syliin hypätessään me kasvoimme välittömästi yhteen tämän mademoisellen kanssa. Se oli siinä, eikä sitä asiaa tarvinnut sen enempää miettiä. Nimikin löytyi kuin itsestään se oli “pentu” eli Bebe. Tällä bostonittarella on sellainen pilke silmässä, että olemme aivan sulaa vahaa sen edessä.

Edessä oli mutkitteleva paluu “periferiasta” Pariisiin. Olimme kuolla nälkään, mutta Ranskassa maalla ei ruokaa saa myöhään iltapäivällä enää mistään ennen iltaa paitsi McDonaldsista. Se oli ensimmäinen kerta, kun asioin automaatti Macissa. Kassaa ei ollut, vaan tilaus tehtiin koneella ja maksu luottokortilla. Homma pelitti hyvin ja taas pian katoaa tuhansia työpaikkoja. Meidät pistetään tekemään aivan kaikki itse. Päästyämme Pariisiin korvasimme pikaruuan kärsimykset kulinaristisilla nautinnoilla. Etanoita ja ankkaa laadukkaan viinin kera sekä parasta mahdollista nuorten sukulaisten seuraa. Kaikki tämä hyvässä Pariisilaisessa ravintolassa kruunasi ikimuistoisen illan.

Olin vuokrannut auton, koska sunnuntaina lähdimme siipan kanssa kaksistaan kauas Bretagneen azawakhia katsomaan.  Sanomattakin on selvää, että yhdessä Pariisin monista liikenneympyröitä, vanha pappa mälläsi automme kylkeen. Hän ei piitannut tai huomannut osuneensa meihin, meitä nauratti ja kaikki jatkoivat matkaa iloisesti. C´est la vie. Onneksi en ole “ensimmäistä kertaa pappia kyydissä” ja vuokraan ulkomailla auton aina omavastuulla 0 €. Se oli hyvä päätös, koska upouudesta vuokra-autosta oli joku ahtaalla kadulla vienyt yön aikana myös peilin mennessään. Pariisissa onnistuin mälläämään myös auton pohjan parkkihallin jyrkässä rampissa ja Bretagnessa pohjakosketukset täydennettiin osumalla kiveen. Siinä auto alkoi pitämään kummaa ääntä ja käsijarru hajosi.

Sunnuntaina ajoimme isoja moottoriteitä kohti länttä. Lopulta pääsimme nuoremman ja innokkaan azawakh kasvattajan Audreyn luokse Bretagnen sydänmaille. Se Ranska on hyvin erilaista. Avasimme azawakh kasvattajan johdolla talon oven ja se näky painui ikuisiksi ajoiksi verkkokalvoille. Isolla kulmasohvalla istui suuri määrä ylväitä Sahelin vinttikoiria, sieltä ne etäisesti pitkin nenävarttaan mittailivat meitä. Samassa takan edessä tyynyllä makaavista pennuista yksi lähti juoksemaan suoraan meitä kohti. Se hyppi ja pomppi iloisesti. Tämä kumma sahelilainen nuoli kasvoni ja tunki syliini. Tiesin nanosekunnissa, että tämä pentu on sitten meidän. Olimme sopineet, etukäteen, että saan viidestä nartusta valita sen, jonka luonteesta ja ulkonäöstä “livenä” pitäisin eniten. Se oli tämä valloittava ja rohkea hurmuri. Voi todellakin puhua rakkaudesta ensisilmäyksellä. Tämän tytön pää, ilme ja jumalaiset silmät saivat sydämeni sulamaan. Siinä samassa siippa tokaisi. Tämä pentu on sitten Mimi.

Paluussa meinasi tapahtua kömmä ja tulisimme myöhästymään lennolta. Azawakhin passi oli unohtunut edellisenä perjantaina eläinlääkäriasemalle ja aamulla pentua hakiessamme oli edessä keikka eläinlääkäriasemalle passia noutamaan. Se asema olikin kaukana Audreyn kotoa ja navigaattori ilmoitti tylysti passin vihdoin saatuamme, että olisimme Charles de Gaullen kentällä muutama tunti koneen lähtemisen jälkeen. Koirapaikat oli varattu ja seuraavana päivänä pitäisi olla töissä. Alkoi hurja taistelu aikaa ja mahdotonta vastaan. Onneksi me suomalaiset ja minä varsinkin olen rallikansaa….. Azawakh kyydissä, auton pohja kummaa ääntä pitäen kiisimme kohti Pariisia. Bostoni Bebe piti hakea Dominiquen luota. Se oli ajallisesti mahdotonta ja niinpä Thomas puhelimitse ohjasi Pariisista madamea tuomaan pentua, sopivaan kohtaan moottoritien reitin varrelle. Ranskalaisista kun on kysymys, se ei tietysti onnistu ilman kommelluksia ja mairittelua. Lahjonta ja kauniit sanat tepsivät parhaiten kaikkialla, niin homma toimi nytkin.

Thomas on insinööri ja tämän huomasi. Tapasimme täydellisessä kohdassa pankkiautomaatin vieressä moottoritien kupeessa, jonne madamella oli lyhin matka. Ulvova kilpurimme kiidätti meidät Pariisiin pikavauhtia ja onnistuin kirimään aikaa umpeen lähes kolme tuntia.  Thomas kertoi, että päivä oli mitä jännittävin. Tiia oli matkalla New Yorkkiin ja Thomas töistään seurasi etenemistämme. Hän ohjaili etänä sekä etsi meille oikoreittejä. Aikaa ei todellakaan jäänyt hukattavaksi ja olimme portilla koirinemme koneen viimeisinä. “Romuttuneen” auton palautus tapahtui yllättävän nopeasti. Portit olivat juuri menossa kiinni. Pariisista kun on kysymys, portilla on aina tietysti pakollinen hässäkkä ja sanasota. Tässä taistelussa jäivät ranskalaiset meille toiseksi. Olemme siipan kanssa tarpeen tullen aika hyviä. Tiskin vastaava totesikin, ettei ikinä uskoisi, että olette suomalaisia. He kuulemma yleensä suostuvat kaikkeen ja ovat hiljaa. Se ei totisesti päde meidän ruokakuntaan. Iloiset pennut eivät olleet seikkailuista moksiskaan. Koirat saatiin koneeseen ja me istuimme vihdoinkin penkkeihimme mukavasti sampanjaa nautiskellen.

Pennut olivat koko matkan niin urheita ja rohkeita. Ainoa yllätys näille kahdelle ihanalle persoonalle oli, kun pääsimme yöllä Suomeen . Molemmat näet näkivät elämänsä ensimmäisen kerran lunta. Pihalle pissattiin ja sitten olikin jo unien aika. Uskomatonta mutta totta, molemmat nukkuivat ensimmäisen yönsä kainaloissamme ja niin oli perheeseemme muuttanut kaksi uutta ranskatarta Bebe ja Mimi. Tervetuloa.

Tämä kuva kertoo ranskattariemme Beben ja Mimin luonteesta kaiken. Pitkän ajomatkan, lennon ja lumeen tutustumisen jälkeen siirrytään suoraan nukkumaan. Näin tyynesti ja levollisesti se käy, kun hermot ovat kunnossa, vaikka uudessa kodissa ollaan oltu vasta tunti.

mimi-ja-bebe-ensiyo

 

 

 

Facebook Comments