1980-luvun tragedia – he jotka kuolivat unohdettuina ja hylättyinä

Elettyjä vuosia ja vuosikymmeniä kertyy yhä lisää. On ihanaa sekä etuoikeutettua saada nauttia elämän vivahteikkaista sekä täyteläisistä vuosikerroista. Minä en pidä elämää ja karttunutta aikaa lainkaan itsestäänselvänä hyvin tärkeästä syystä. Iän karttuessa ja elämän tasaantuessa olen yhä useammin pysähtynyt muistelemaan myös nuoruutta ja ihania elettyjä vuosia.  Minun nuoruuteni vuodet kätkevät sisäänsä myös hyvin ruman ja vaietun salaisuuden. Sukupolveni salaisuus on tuhansien ja taas tuhansien nuorten ihmisten, usein ruma, kuolema unohdettuna ja yksin.  Suuri osa minun rakkaimmista nuoruuden ystävistäni on kuollut ja heidän tarinansa on kertomatta. Yhä useammin viime vuosina olen pysähtynyt muistelemaan ja käsittelemään kiireisessä nuoruudessa kuolleita ystäviäni, jotka kuolivat usein hyvin unohdettuina, yksin ja hylättyinä. Kaksi ensimmäistä nuoruuden rakastettuani ja monet muut kaverini olivat näitä ihmisiä. He merkitsivät minulle todella paljon. Jaoimme yhdessä ihastumisen salaisuuksia sekä nuorten ihmisten kokemuslmaailman vapautuvassa suurenmoisessa maailmassa. Ihastumiseni muuttuivat ajan kuluessa rakkaudeksi. Elimme, seikkailimme, koimme, tutustuimme maailmaan ja sekoilimme yhdessä niin kuin nuorien ihmisten kuuluukin. Yhdessä jaoimme nuoruuden tärkeitä vuosia ja suurenmoisia huikeita kokemuksia elämästä. Tuon ajanjakson päätös tuli olemaan ruma. 

Harrastukseni ja opiskelujeni takia ensimmäiset kaksi merkittävää suhdettani kaatuivat etäisyyteen.  Minä jatkoin elämääni ja niin jatkoivat hekin. Minä olin onnekas ja elämäni jatkui turvallisen kiireisesti täällä Suomessa. Olen vieläkin aivan varma, että koirat, Suomi ja harrastukseni pelastivat minun henkeni. Minun ensirakkauteni jatkoivat aikanaan elämäänsä maailmalla tahollaan kohtalokkaasti, mutta silloin siitä kohtalokkuudesta ei ollut aavistustakaan. Heidän tuskansa, kärsimyksensä, häpeänsä ja vaikea taistelunsa alkoivat vasta hieman myöhemmin.  He kuolivat liian nuorina ja hyvin vaikeissa olosuhteissa. Seurasin sivusta, olin hiljaa ja kärsin yksin heidän rinnallaan  surullisen nuorien elämien lopun. Minäkin pystyn jollakin tavalla puhumaan näistä nuoruuteni traumoista ja unohdetuista kuolemista vasta nyt vuosikymmeniä myöhemmin. Mieleni on täynnä yhteisiä muistoja ja me nuoret elämää janoavat ihmiset olimme niin valmiita elämään. Epäonneksemme nuoruuden villeimmät vuodet osuivat 1980-lukuun. Sen seurauksena ystäväni kuolivat aivan liian aikaisin ja itsekin pystyn avoimemmin puhumaan asioista vasta nyt.

Lontoo oli nuoruuden pääkaupunki 1980-luvulla

Matkustin nuorena paljon, opiskelin maantiedettä ja myös koirat kuljettivat minua maailmalle. Olin kiltti ja kiireinen länsi-suomalainen koiria kasvattava ja maantiedettä opiskeleva nuorukainen. Koirien oppiäitini asui Lontoon lähellä Kentissä ja Lontoo oli minulle 1980-luvun puolivälissä jotakin hyvin suurta sekä ihmeellistä. Kaupungin vapautunut ilmapiiri ja yömyöhään jatkuva elämä oli nuorelle ihmiselle jotakin suurenmoista. Lontoon 1980-luku oli legendaarista ja on niin ihanaa, että olen saanut olla osa sitä. Tähtisilmät ovat tähtisilmiä. Toisilleen tarkoitetut ihmiset kohtaavat toisiaan aina ihanan sekä vivahteikkaan elämän varrella. Niin kohtasin mikäkin elämäni ensimmäisen tähtisilmän. Se oli menoa, suurta tunnetta ja jotakin hyvin kaunista. Ensirakkaus on jotakin suurenmoista. Ihaninta on kokea se yhdessä toisen ensikertalaisen kanssa. Muistan vieläkin lohduttomat ikävän kyyneleet ja haikeat jäähyväiset Heathrown kentällä. Muutama viikkokin eroa sattui ja lujaa. Niinpä olimme yhdessä aina, kun se vain oli mahdollista. Nuo ajat Lontoossa, Lakelandissa, Helsingissä,  Luvialla ja Oulussa ovat vieläkin upeina kultaisina muistoina elämäni muistikirjassa. New Order, Depeche Mode, The Smiths, Duran Duran ja vastaavat saavat yhä sydämeni sykkimään nanosekunnissa.

Suurenmoiset kokemukset, retket ja pysäytetyt hetket tekevät elämästä jotakin ainutlaatuista. Me olimme rohkeita huimapäitä emmekä pelänneet suudella toisiamme bussissa tai metrossa. Me kiipesimme patsaiden päälle käsikädessä ja huusimme uudenlaista rakkautta maailmalle.  Meitä ei pelottanut kukaan tai mikään. Tarkoituksena oli kokea elämää paljon ja koko loppuelämä yhdessä. Ajan kuluessa selvisi, että minä olin kiinni koirissani, perheessä ja opinnoissani Suomessa. Yhdessä totesimme kaukosuhteen mahdottomuuden ja sulassa sovussa kyyneleitä vuodattaen teimme lopun jostakin hyvin kauniista yhteisestä vuoden seikkailusta. Minä jatkoin elämääni Suomessa. Ensirakkauteni jatkoi elämäänsä Lontoossa. Myöhemmin hän ihastui elämässään uudelleen. Tuo ihastuminen osoittautui myöhemmin kohtalokkaaksi. Kaikki tapahtui niin äkkiä. Puhelinsoitto ja tapaaminen. Edessäni oli riutunut, hyljeksitty ja sairaalassakin eristyksissä oleva ihminen. Se oli elämää 1980-luvulla.

Maailma on vaietusti pakokauhun vallassa

Tähtitilmät riutuivat ja koko maailma oli pakokauhun vallassa. Minä olin ahdistunut, piilotin tuskani ja näin kaiken hyvin läheltä. Olin hiljaa ja hyvin pian ensirakkauteni olikin jo kuollut. Nuo kuolemat olivat salattuja, piiloteltuja, unohdettuja ja surullisia kohtaloita. Hyvien perheiden rakastetut pojat olivat usein yksin ja unohdettuja. Muistan siskon, joka tapasi veljeään salaa mieheltään. Muistan äidin, joka tapasi lastaan salaa isältä. Vasta nyt voin kuvitella, miten surulliselta ja pahalta se on voinut tuntua ihmisestä, joka makaa eristettynä sairaalassa muovien ympäröimänä. Perheet pelkäsivät mainettaan ja rakastetut lapset nääntyivät ilman toivoa parantumisesta.

Minä muistan nuo päivät ja kuoleman. Minäkin olin hiljaa. Suru täytti sydämeni, enkä osannut tai halunnut puhua asioista kenellekkään. Minuakin hävetti, vaikkei siihen olisi ollut mitään syytä. Kävin hautajaisissa salaa. Nuo kuolemat olivat usein unohdettuja ja ne oli sysätty syrjään elämästä. Ihmiset eivät halunneet tietää mitään, maailma jatkoi menoaan. Minäkin olin tuolloin liian heikko kohtaamaan läheisten kohtalot avoimesti. Piilotin suruni ja elämä meni menojaan. Oli meneillään huikea 1980-luvun nousukausi.

Elämä jatkuu

Tässä huumassa olin jatkanut elämääni Suomessa. Lumipyryssä kävelin eräänä helmikuisena iltana kahden koirani kanssa keskustassa kadulla ja törmäsin iltasella auton avaimiaan lumesta etsivään toiseen tähtisilmään, joka pyysi apua avaimien naaraamisessa. Avaimet olivat tippuneet jonnekin lumiselle kadulle. Me emme koskaan löytäneet avaimia, mutta nauroimme etsinnän lomassa katketaksemme toistemme jutuille. Etsimisen jälkeen haravoinnista kylmettyneenä menimme hänen toimistoonsa juomaan kahvia. Kansainvälisen yrityksen johtaja nauroi briardini ja löwchenini juostessa ympäri tyhjää konttoria. Joimme kahvit ja tutustuimme siinä samassa toisiimme.  Seuraavana iltana istuimme jo illallisella ja ihastuimme toisiimme. Niin se menee nuorten ihmisten elämässä. Emme saaneet toisistamme tarpeeksi. Uraohjus ja opiskeleva koirakasvattaja olivat siinä hetkessä vastustamaton yhdistelmä. Se oli menoa ja tiedossa oli suuria tunteita. Se oli juhlimista, arjen lihapullia, irtiottoja, seikkailuja, retkiä luontoon ja matkoja.

Tuo aika oli hyvin kultaista aikaa. Minua naurattaa vieläkin kaikki ihanat yhteiset ja ihanat muistot. Me olimme ihanan hulluja. Kului reilu vuosi ja elämä tuli äkisti kylään. Oli ratkaisujen aika ja rilluttelu sai loppua. Oli aika vaihtaa komentopaikkaa ja tehdä päätöksiä. Minä en halunnut muuttaa suuren valtameren toiselle puolelle suurkaupunkiin. Minun koirani ja elämäni olivat täällä. Opiskelunikin olivat vielä kesken. Lopulta valinnan kriteeri oli koirat tai rakkaus. Se vastaus on minulle selvä, minä olen koiraihminen ja koirista en luovu. Minä tiesin nuorena ja rationaalisena ihmisenä, että kaukosuhteet eivät toimi ja koiriani en jätä. Muistan haikeat jäähyväiset ja yhteiset itkut. Se oli oikea ratkaisu tässä kohdassa. Toinen elämäni rakkaus jatkoi matkaansa ja hänekin kohdalleen löytyi aikanaan uusi ihastus New Yorkissa. Sekin suhde muuttui rakkaudeksi. Tämä ihastuminen oli kohtalokas ja seuraavan vuoden lopussa sain surulliset uutiset. Avaimiaan aikanaan etsinyt tähtisilmä soitti minulle ja kertoi, että halusi tavata minut. Siinä viinilasin ääressä hän kertoi kauheat uutiset. Hän oli sairastunut ja edessä oli kuolema.

Kuolema unohdettuna ja piilossa

Tuosta alkoi minulle jo hetkeä aikaisemmin tutuksi käynyt kuvio. Pelko, unohdus, eristäytyminen ja hylkäämisen kohtaaminen. Elämäni toinen tähtisilmä lähetti minulle kirjeen kerran viikossa. Uraohjuksen kirjeet muuttuivat sairauden edetässä yhä kauniimmiksi ja kauniimmiksi. Edessä olivat potkut, edessä oli ystävien ja työtovereiden selän kääntäminen, edessä oli monien rakkaiden sukulaisten hylkääminen, edessä oli elintason romahtaminen ja edessä oli unohdus. Lopulta viimeiset kirjeet olivat kuin suurta taidetta. Yksinäisyys ja tuska olivat kuorineet uraohjuksesta taiteilijan, joka löysi ihanan rauhan “eristyksissä elämästä.” Aivan viimeisillä metreillä hän oli niin valmis ja tyyni. Kirjeet olivat maailman kauneinta luettavaa, mutta samalla mitä lohduttominta realistista runoutta piilotetusta elämästä sermien takana muovien ympäröimänä. Muovien takana vieraili salaa äiti, joka valehteli muulle perhelleen käyvänsä seminaareissa.

Tähtisilmä nukkui pois ja edessä olivat hautajaiset. Minä ostin kaikessa hiljaisuudessa liput menneäkseni hautajaisiin ja olin taas hiljaa. Muistan sen päivän. Matkustin paikan päälle. Uupuneena, viimeisillä metreillä pitkän matkan jälkeen lamaannuin ja jäin asemalle puku päällä istumaan penkille. Itkin, itkin ja itkin. Kiireiset ihmiset menivät menojaan ja joku ystävällinen ohikulkija antoi minulle lisää paperia. Oli kevät ja aurinko paistoi. Elämä oli valmiina uuteen nousuun, mutta ystäväni elämä oli juuri päättynyt unohdettuna ja hylättynä. En kestänyt ajatusta lapsensa kieltäneestä isästä haudan äärellä. En kestänyt ajatusta naapureista, joille oli valehdeltu tarina syövästä, itkemässä tekopyhästi haudan äärellä. Tuosta hetkestä lähtien olen inhonnut hautajaisia ja teeskentelyä.

Muistot elävät ja elämä jatkuu

Nyt vuosikymmeniä myöhemmin muistelen rakkaita ystäviäni ja kahta ensimmäistä nuoruuteni rakkautta. Olen niin kiitollisen onnellinen, että olen hengissä ja saanut kokea ikääntymisen. Olen saanut kokea villeimmän nuoruuteni jälkeen monia kauniita seikkailuja ja olen kokenut myös sen aikuisiän elämäni rakkauden, jonka kanssa elämää on jatkunut jo kaksikymmentä vuotta. Olen saanut opiskella ja valmistua. Saan tehdä mielekästä työtä. Olen saanut kasvattaa koiria ja elää elämääni suunnilleen niin kuin olen halunnut. Olen nähnyt ne paikat, jotka olen halunnutkin. Olen kokenut suuria menetyksiä, mutta olen hengissä. Elettynä on täyttä elämää yli viisikymmentä vuotta. Samalla muistan niitä rakkaita ihmisiä, joilta kaikki tämä jäi kokematta. Heidän lyhyt ja intensiivinen elämänsä päättyi aivan liian aikaisin ja usein lohduttomissa olosuhteissa. Monen heidän tarinansa on jäänyt kertomatta ja minulla on suuri ikävä. Miten ihana olisikaan nyt muistella yhdessä ja jakaa kertomuksia eletystä elämästä.  Minun 1980-luvun lopustani iso osa on pyyhkäisty pois ja heitä ei ole. Teitä rakkaudella muistellen…..

Iloista ja elämää täynnä oleva 1980-luku kätki sisäänsä myös jotakin piilotettua sekä surullista. Se kaikki kätkettiin yltäkylläisen, kiiltävän ja menevän pinnan alle. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin minäkin pystyn kohtaamaan jotakin tuosta aikanaan piilotetusta suuresta tuskasta. Silloin se suru ja tuska jäi hymyn alle, kuoriutuakseen esiin sitten vuosikymmeniä myöhemmin.

 

 

Facebook Comments